Wienin filharmonikkojen konsertissa istuin aivan patarumpujen takana. Se oli paraatipaikka seurata Oramon ja orkesterin yhteispeliä ja herkutella vieressä ihanasti karauttelevilla vaskilla, mutta pitkiä aikoja vain seurasin patarumpali Erwin Falkin työskentelyä. Nykyään hallitsevan pedaalisysteemin sijaan ruuveilla käsin viritettävä patteristo vaati soittajalta jatkuvaa huomiota, ja hän myös paneutui vireen vahtimiseen kovalla moraalilla. Yllättävän valloittavasti soineen Sibeliuksen ensimmäisen sinfonian sisältä avautui pienoiskokoinen patarumpukonsertto, kun seurasin Falkin soittoa alun aavistelevasta hyminästä lopun hirveään ukkoskuminaan.
Ennen kaikkea huomio kiinnittyi malletteihin, joita oli varmasti yli 20 kahdella erillisellä telineellä. Soittajalle oli siis ensiarvoisen tärkeää, että eri orkesterisävyt saisivat juuri oikeanlaisen nyanssin myös patarummuista. Tämä asenne oli tiivistys koko orkesterin suhteesta sävyyn: puhaltimien tai jousien sointi ei jakaudu kahteen vaan kahteenkymmeneen erilaiseen sointiväriin, joista virtaava, voimakas tulkinta rakennetaan.
Soitto oli mitä komeinta, mutta lämpenin wieniläiselle vasta toisella puoliajalla. Musiikillisesti kaikki oli niin kohdallaan: sävyjen rikkaus, skarppius, dynaamisuus – mutta se ei puhutellut, herättänyt tunteita. Johtuiko tämä suomalaisuuden vastahakoisuudesta hyväksyä ”vierasmaalaista” Sibeliusta – vaikka Oramo ohjaamossa heiluikin? Haluaako suomalainen kuulla Sibeliuksensa lopulta aran viileänä, kapinoivana, karheana? Oliko musiikin tietty emotionaalinen jäykkyys äkillisen tilanteenmuutoksen aiheuttamaa? Mielessä kaihertaa kysymys, millaiseksi kaikki olisi muodostunut Maazelin käsittelyssä.
Jossitteluun ei silti kannata juuttua, sillä ristiriitaisuuksista huolimatta Musiikkitalossa koettiin eittämättä vuoden orkesteritapaus. Tuttujen sinfonioiden kautta oli entistä helpompi analysoida niitä komponentteja, joista ensiluokkainen orkesterisoitto muodostuu. Lähietäisyydeltä eri sävymaailmat jytisivät ja kihisivät luissa omilla taajuuksillaan, niitä saattoi melkein mitata. Salin usein hämmentävä akustiikkakin sulki wieniläisen soinnin suopeasti syliinsä. Vierailu yhä kasvatti nälkää kuulla huippuorkestereja Musiikkitalossa – omien kapellimestariensa johtamana. Vetovoimaa salilla varmasti onkin ensimmäisinä vuosinaan, mutta resursseja tähtien poimiseen ei ehkä löydy tuosta vain.
