Näin perättäisinä päivinä Händelin Julius Caesarin ensin Ville Saukkosen ohjauksena Helsingissä ja sitten Georg Rooteringin ohjauksena Tallinnassa, joten vertailu on väistämätön. Ensinnäkin Suomi isompana ja rikkaampana maana tietysti voittaa Viron musiikillisesti, meillähän on varaa ostaa avainrooleihin kansainvälisiä tähtiä. Lisäksi meillä on Helsingin barokkiorkesteri, joka on erikoistunut tällaiseen musiikkiin, kun taas Tallinnassa oli tyytyminen Estonia-teatterin vakio-orkesteriin. Vertailu kuitenkin muuttuu, kun otetaan huomioon ohjaus ja lavastus eli teoksen kokonaisvaikutelma.
Helsingissä pääasiaksi nousi barokin sijasta rokin visuaalinen maailma: Patrick Woodroffen ylimainostettu ”valodramaturgia”, jolla aikaisemmin on ryyditetty Michael Jacksonin ja Tina Turnerin lavashow’ta. Saukkosen ohjaus oli muodikkaan postmodernisti täynnä ironisia viittauksia videopeleihin ja sarjakuviin. Lavalla käväisivät pokkaamassa jopa Asterix ja Obelix, silloin kuin muoviset krokotiilit eivät longotelleet leukaluutaan, aukoellen tuimaa suutaan. Itse päädyin sulkemaan silmäni saadakseni kuunnella kaunista musiikkia rauhassa tällaiselta visuaaliselta häirinnältä.
Tallinnassa tunsin olevani turvassa. Suomenlahti on iso kulttuuriraja, sen eteläpuolelta alkaa oikea Eurooppa. Tallinnan vanhakaupunki sinänsä on maailman tärkeimpiä barokkikulttuurin muistomerkkejä. Siellä ei yleisölle tarvitse selitellä mitä barokkiooppera on eikä perustella miksi sitä esitetään. Virossa viehättää myös eräänlainen viattomuuden kulttuuri. Toisin kuin design-pääkaupungissa siellä ei haeta maailmanluokan sensaatiota, vaan tehdään taidetta paikallisen yleisön ehdoilla, siis enimmäkseen aika klassisesti. Postmoderni jippoilu jätetään mielisuosiolla suomalaisten asiaksi.
Barokkioopperat on alun perin kirjoitettu pienille hovipiireille, eikä Suomen Kansallisoopperan kaltaisissa steriileissä hehtaarihalleissa esitettäviksi. Estonia-oopperan sali on niin pieni ja kodikas, että siellä syntyy voimakas kontakti esiintyjiin, jotka tuntuvat olevan aivan lähellä katsojaa. Estoniassa on teknologian sijasta siis panostettava johonkin tärkeämpään, nimittäin henkilöohjaukseen. Kertooko suomalaisen ohjauksen liiallinen luottamus ihmisten sijasta koneisiin jostakin kulttuurimme laajemmasta ongelmasta?
Estoniassa tarina oli sijoitettu koloniaaliajan Egyptiin, sotilailla oli punaiset brittiunivormut. Ohjaus oli sikäli klassinen, että kiinteiden lavasteiden määrittämässä tilassa toteutui ajan ja paikan ykseys. Illuusio Egyptistä oli luotu parilla vanerista rakennetulla pyramidilla, juuri enempää ei tarvittu. Muuten leikiteltiin estoitta mielikuvilla haaremista ynnä muilla itämaisilla kliseillä, jotka tosikkomainen arabi-intellektuelli Edward W. Said tietenkin tuomitsee Orientalismi-teoksessaan.
Saksalaisen Rooteringin ohjauksessa tuntui eroottisen kabareen kevyt kosketus, sehän on ollut virolaisen teatterin leipälajia iloiselta 1920-luvulta alkaen. Humoristisen elementin loivat Tomb Raider -elokuvan kurvikasta Lara Croft -hahmoa jäljittelevät naissoturit, joista tulivat mieleen myös Muammar Gaddafin neitsythenkivartijat. Nämä hunnutetut pitkäsääret olisivat yhtä hyvin voineet olla cancan-tyttöjä.
Koominen vire auttaa lähestymään barokin hiukan yliampuvaa maailmaa, mutta se ei estä suurten tunteiden kuohuntaa. Tallinnan esityksen todellinen sankari oli karismaattinen kapellimestari Andres Mustonen, joka viulu kädessä ja sydän roihuten johti orkesterinsa taiteelliseen voittoon. Hän ikään kuin antoi ymmärtää: ”Me emme ehkä ole maailman paras barokkiorkesteri, mutta pystymme tähän kumminkin.” Yhden laulajan (en kerro kenen) ääni petti kolme kertaa, mutta Mustonen taputti häntä lopuksi lohduttavasti selkään: täydellisyyttä tärkeämpää on hyvä meininki. Ja sitä Tallinnassa on.
Tallinnan esityksissä on useampia miehityksiä. Julius Caesarin rooli on alunperin kirjoitettu kastraattilaulajalle, mutta nykyisin sellainen olisi kai epäeettistä. Kun kontratenoriakaan ei ollut saatavissa, Caesarin rooli on uskottu naiselle (Monika-Evelin Liiv), mikä lisää imperaattorin koomisuutta. Draaman päähenkilö on vallanhimoinen Kleopatra (Katrin Targo), joka leikittelee maapallolla kuin Charlie Chaplin eräässä tunnetussa roolissaan.
Minun maailmassani barokkiooppera on niin iso juttu, että luopuisin paljosta muusta, jos sitä olisi tarjolla enemmän. Antakaa minulle Dido ja Aeneas! Rinaldo! Orfeus ja Eurydike! Jokainen oopperavierailu on myös ainutkertainen subjektiivinen elämys. Helmikuun 19. päivänä sekä Suomessa että Virossa tuiskutti sakeasti uutta lunta. Astuessani Tallinnan vanhankaupungin himmeästi valaistuille autioille kaduille minusta tuntui, että portit ovat auki barokin taikamaailmaan.