Ludwig van Beethoven: pianokonsertto op. 37 c-molli, Pianosonaatti nro 1, op. 2
Alexej Gorlatch, piano
Bayerin radion sinfoniaorkesteri, Sebastian Tewinkel
BR-Klassik
Beethovenin kolmas pianokonsertto on pienestä puhkikulumisestaan huolimatta aina jotenkin jännä tapaus. Lähteekö orkesteri kylmän rauhallisesti vai suin päin? Rähmeltääkö jännittynyt solisti ensimmäiset asteikkojuoksut hutiloiden vai leijonan lailla? Soolokadenssikin antaa kaikki vapaudet fantasioimisen ja kärttyisän heroismin väliltä. Siksi en ole vieläkään kyllästynyt kuuntelemaan tätä konserttoa tarkasti havainnoiden.
Nuori pianisti Alexej Gorlatch voitti tällä esityksellään ARD:n musiikkikilpailun vuonna 2011, eikä suotta. Vapautunutta ja persoonallista soittoa ei ole helppo tuoda kilpailuihin tuomareiden arvottavien korvien eteen, mutta niin vain rohkeus kannatti. Soitossa on saksalaista säntillisyyttä ja ukrainalaista tunteen paloa, mutta se saa vastakseen Bayerin radion sinfoniaorkesterilta yhtä tulista virtaavuutta. Ensiosa komeilee jykevästi etenevillä lauseilla ja päättäväisillä lopukkeilla aina itsepäisen kadenssin läpi muistuttaen, että intresanttia voi tehdä myös konstailematta. Finaalin melskeessä on mallikkaasti kontrolloitua sekasortoa, ja loppukiihdytys pysyy nipin napin kasassa Gorlatchin vilistäessä äärirajoilla kohti traagista loppufanfaaria.
Ensimmäisen sonaatin keräämä pölykerros saa kyytiä Gorlacthin tuulettaessa pianoluokasta tuttua pedagogiikkaopusta hellän rohkeasti. Hänelle ei tuota vaikeuksia löytää laulavaa herkkyyttä Adagiosta tai pinnan alla kytevää painetta Menuetista. Tavallista rohkeampi venyttely ja ajankäyttö paljastavat Beethovenin romanttisen puolen punastelematta. Finaalissa prestolaukka ja melodiset valitukset leikkautuvat dramaattisesti limittäin, mutta Gorlatch muovaa ne jälleen pehmeillä sormilla ja hyvää makua osoittaen eheäksi kokonaisuudeksi.