”Canticle of the Sun”
Gubaidulina: The Lyre of Orpheus, The Canticle of the Sun
Gidon Kremer, viulu
Nicolas Altstaedt, sello
Kremerata Baltica
Riga Chamber Choir ”Kam?r…”
ECM New Series, 2012
Viime syksynä 80 vuotta täyttäneelle säveltäjä Sofia Gubaidulinalle ovat tyypillisiä laajat, läpikotaisin mietityt teosprojektit, joiden henkistyneeltä ilmaisuvoimalta ei konseptuaalisuus silti vedä mattoa alta. Yhtä mietittyjä ovat myös ECM:n aina tyylikkäät ja huippulaatuiset levykokonaisuudet. Tälle jollain tapaa juhlalevylle on koottu kaksi universaalia henkisyyttä sykähtelevää laajaa, salaperäistä teosta, jotka punovat yhtymäviivoja niin klassisen taiteen salatieteisiin kuin kristilliseen mystiikkaan.
Gubaidulinan tyttären muistolle omistetun Orfeuksen lyyran (2006) soolo-osan kantaesitti ja soittaa myös tällä ensilevytyksellä (joka itse asiassa tehtiin vain pari kuukautta kantaesityksen jälkeen) latvialainen Gidon Kremer, sama viulutaiteilija, jolle Gubaidulina kirjoitti Offertorium-konserttonsa. Gubaidulina pohti teoksessa yhdistelmä-äänien (resonoivien sivuäänien) mahdollisuuksia ja rakensi kokonaisuuden niin kutsutun pythagoralaisen soinnun, ”Orfeuksen lyyran”, varaan.
Vaikka kuulija ei pystyisikään erottamaan rakenteen harmoniateknisiä hienouksia, pythogoralaisen sfääriharmonian seesteisyys välittyy. Universumia pystyssä pitävät pyhät intervallit helisevät ja kaartelevat Kremerata Baltican valohämyssä ja sen yllä kimaltavassa Gidon Kremerin orfeusmaisessa viulussa. Klassiseen maailmankuvaan ei kuitenkaan ole paluuta; marmorinpuhdas ja tähtikirkas todellisuus nähdään ikään kuin kirkkaina mutta hajalleen venytettyinä läiskinä pilvimassan halkeamista.
Sama melankolisen hellä dekonstruktiivisuus leimaa The Canticle of the Sun -teosta (1997), jonka perustana on niin ikään jotain ikuista ja klassillista, Fransiskus Assisilaisen hurmioitunut Aurinkolaulu-rukous. Gubaidulina rakentaa Mstislav Rostropovichille omistetusta neliosaisesta teoksesta syvällisen, vähäeleisyydessään suuren meditaation. Harmoninen ylistys välittyy kuitenkin ikään kuin katkelmallisina siivuina tai muistumina, rauhoittavina kaikuina toisenlaisilta ajoilta. M?ris Sirmaisin johtama erinomainen Riian kamarikuoro purskauttelee hillittyn ekstaattisia, väriseviä huudahduksia tai resitatiivinomaisia sointumattoja Nicolas Altstaedtin sellon täyteläisesti laulavan linjan lomaan, ja kolmihenkinen lyömäsoitinpatteristo koristelee tekstuurin.
Samankaltaiset musiikilliset motiivit toistuvat molemmissa teoksissa, joita tekee mieli kuunnella jopa eräänlaisena silmukkamaisena diptyykkinä. Tätä musiikkia ei ole tarkoitettu kumottavaksi ykkösellä alas, vaan kuten Gubaidulinan kohdalla aina, sen pitää antaa valua sisälle hitaasti ja hiljaa.