27.1.2012 klo 19, Tampere-talon iso sali
Olivier Messiaen: Turangalîla-sinfonia
Angela Hewitt, piano, Valérie Hartmann-Claverie, ondes martenot
Tampere Filharmonia / Hannu Lintu, kapellimestari
Olivier Messiaenin (1908-1992) Turangalîla-sinfonia (1946-48) on huikea teos, jonka ottaminen ohjelmistoon on ilahduttavaa, mutta myös varsin haastavaa. Kymmenosaisen Turangalîlan kautta Messiaen määrittelee sinfonian käsitteen uudelleen yhtä perusteellisesti kuin Gustav Mahler ja Hector Berlioz aikoinaan.
Turangalîlan kiehtovuus perustuu yhtäältä Messiaenin ainutlaatuiseen tapaan sulattaa hyvin erilaisia musiikillisia elementtejä johdonmukaiseksi kokonaisuudeksi. Toisaalta teoksessa on puoleensavetävää sen äärettömän rikas sointi, joka syntyy laajan lyömäsoitinryhmän täydentämän suuren orkesterin ohella soolopianon ja tietysti ondes martenotin jännittävistä yhdistelmistä.
Piano on toki Turangalîlan ensisijainen soolosoitin, itse asiassa ainoa, joka mainitaan teoksen alaotsikossa (symphonie pour piano principal et grand orchestre). Tästä huolimatta huomiosta osansa kaappaa ansaitusti myös ondes martenot, 1920-luvulla kehitetty yksi sähköisten soittimien kantaisistä. Ondes martenotin karhea, thereminin tapaan alkukantaisesti vonkuva soundi synnyttää kiehtovan outouden vaikutelman orkesterin soinnin lomassa.
Kymmenien levytysten kautta Turangalîla-sinfonia on tietysti monille tuttu teos, mutta tilaisuus kokea Messiaenin sointiseikkailu livenä ei ole ihan jokapäiväinen juttu. Siksi perjantai-iltaisen Tampere filharmonian konsertin odotukset olivatkin erityisen korkealla, varsinkin kun ylikapellimestari Hannu Linnun työpareina solisteina toimiva kanadalaispianisti Angela Hewitt ja Messiaenin lähipiirin ondes martenot -spesialisti Valérie Hartmann-Claverie.
Linnun johdolla solistit ja orkesteri lunastivat ja monesti ylittivätkin kaikki odotukset, mitä kuulija uskalsi illalle asettaa. Tampere filharmonia soi Turangalîlassa äärimmäisen rikkaasti ja rytmisen terävästi. Lintu oli miettinyt teoksen arkkitehtuurin tarkoin, sillä hänen johdollaan Turnagalîlan monet huipennukset kasvoivat johdonmukaisesti ja suurin soinnillinen räjähdys säästyi teoksen loppuun ilman, että pidättelemisen tunne olisi kertaakaan vaivannut tulkintaa.
Angela Hewitt soitti vaativan soolo-osuutensa tarkasti ja vahvasti eläen koko olemuksellaan Messiaenin ainutlaatuisten sointien mukana. Valerie Hartmann-Clavieren ondes martenot toi nautittavan sävynsä erityisesti hiljaisten, staattisten jaksojen värittäjänä. Teoksen alkupuolella ondes martenotin sointi hukkui välillä suuren orkesterin kuohuntaan, mutta lähestyttäessä päätösosaa balanssi toimi selvästi paremmin.
Kapellimestarin kannalta yksi Turangalîlan haasteita on balanssin saavuttaminen massiivisen orkesterisoinnin ja solistien välille. Täydellisesti tätä tasapainoa lienee melko mahdotonta saavuttaa muuten kuin levyllä studiotekniikan mahdollisuuksien kautta. Realiteetit huomioiden Lintu teki tässäkin suhteessa erinomaista työtä, joka mahdollisti myös Jyri Kurrin vibrafonin ja Tuija-Maija Nurmisen klaviatuurikellopelin soinneista nauttimisen. Ainoastaan aivan näyttämön oikeaan etureunaan sijoitetun Ville Hautakankaan celestan osuus jäi ainakin salin keskivaiheille melko kuulumattomiin.
Turangalîlan kantaesityksen aikoinaan johtanut Leonard Bernstein painotti orkesterinjohtoa opettaessaan, että tahtia voi lyödä jokainen, mutta kapellimestarin tärkein tehtävä on orkesterin elävöittäminen. Hannu Lintu onnistuikin juuri tässä välittäessään suurieleisen ja täsmällisen johtamistyylinsä kautta Messiaenin musiikin olemuksen täydellisesti orkesterille.
Konsertti toimi myös kunnianosoituksena keskiviikkona kuolleelle Paavo Berglundille (1929-2012), kun Lintu omisti Turangalîlan upean kuudennen osan ”Nukkuvan rakkauden puutarha” (Jardin du sommeil d’amour) kapellimestarilegendan elämäntyölle.
Perjantai-iltainen Tampere-talo oli mukavasti täynnä, ja yleisöstä saattoi aistia tavanomaista suurempaa innostusta, joka purkautuikin komeisiin aplodeihin. Yleisön muusta panoksesta mainittakoon pakollinen Nokia Tune, joka kajahti ilmoille viidennen osan huikeaa päätöstä seuranneeseen hiljaisuuteen. Tämä elektroninen sointi ei valitettavasti tuottanut samanlaista mielihyvää kuin ondes martenot.