16.12.2011 19.00
Helsinki
Kansalliooppera
Pääosissa Camilla Nylund, Tommi Hakala, Jyrki Anttila
Ohjaus Anna Kelo
Musiikin johto Mikko Franck
Aarre Merikannon Juhan ensimmäisen näytöksen päätyttyä ei voinut olla ajattelematta: tässäpä hieno ja aivan liian vähän tunnettu ooppera. Ja ennen kaikkea tässäpä upea ja miltei tuntematon suomalainen säveltäjä! Juhan alkuvoimaisesti pyörivä, voimakkaissa väriefekteissä läikkyvä musiikki vakuutti ensi tahdeista lähtien. Mikko Franckin johtama Kansallioopperan orkesteri sai 20-lukulaiseksi yllättävän modernin musiikin kuohumaan ja humisemaan väkevän ekpressionistisesti.
Sinfonisen itsevoimainen orkesteriosuus olikin koko oopperaa pyörittävä turbiini, josta merkitykset kohosivat ja jonka ylle lauluosat kietoutuivat. Kypsästi ja ennakkoluulottomasti draamaa kuljettanut musiikki kiteytyi ryskyvässä laveudessaankin tiiviiksi kokonaisuudeksi, jossa kontrastit Juhan melankolisen vakauden, Marjan epävarman kaipuun ja Shemeikkan jopa eksoottissävytteisellä tanssillisuudella kuvatun vaarallisuuden välillä nousivat vahvasti esiin.
Tulkinnan kruunasivat koskettavat solistit. ”Vanhaksi kantturaksi” hieman liiankin hellyttävä Tommi Hakala Juhana valloitti lyyrisellä baritonillaan. Camilla Nylund tulkitsi Marjan tuskallisen tunnemaailman riipaisevan omistautuneesti. Nylundin sopraano liehui selkeänä ja ilmavana, paikoin hieman kantamattomana, mutta parhaimmillaan syvän vedenkirkkaana. Tenori Jyrki Anttilan Shemeikka kajahti kuparisen, tummasävyisen hohtelevana täynnä dionyysistä energiaa. Pienemmät rooli tarjosivat mukavia yksityiskohtia, mutta eivät juuri säväyttäneet.
Oopperaa ei kuitenkaan nautita silmät kiinni, ja kun eteen avautuvan näyttämökuvan ja musiikillisen sisällön välillä ei tuntunut olevan tyydyttävää kytköstä, kokonaisuus jäi ristiriitaiseksi. Ohjaaja Anna Kelon keskustelua herättänyt modernisointi ei sinällään ole ollenkaan huono idea: draamallisessa tiukkuudessaan sekä tilanteiden ja tunteiden täydellisessä ajattomuudessaan Juha suorastaan huutaa tulla siirretyksi itäsuomalaisesta agraariympäristöstä meidän aikaamme, etenkin kun teokselle niin elintärkeä kontrasti Shemeikkan ja Juhan välillä ei alkuperäisessä muodossaan maanviljelijän ja kiertävän kauppiaan välillä välttämättä hahmotu nykyihmiselle kyllin voimakkaana. On suuri kiusaus tehdä Shemeikkasta urbaani hahmo kaskenkaataja-Juhan vastapuoleksi, ja ajatuksena se on hyvä.
Ongelmallista oli tarinan siirtäminen kokonaan pois juuriltaan realistisesti kuvattuun urbaaniin ympäristöön. Juhan murheellinen huoltamo ja gangsta-playboy -Shemeikkan petollisen ylellinen valtakunta bileineen ja huorineen eivät olleet missään yhteydessä tekstissä ja musiikissa jatkuvasti läsnäolevaan luontoon, ennen kaikkea koskeen, joka ympäröi jokaista tapahtumapaikkaa. Koski tuo Shemeikkan, vie Marjan, ja saattaa epätoivoisen Juhan viimeiseen lepoonsa. Nyt vesielementti oli vain äärimmäisen ohikiitävästi mukana epämääräisissä ja enimmäkseen naiiveissa väliprojisoinneissa. Ristiriita teki visuaalisesta toteutuksesta päälleliimatun ja hukkasi suuret määrät syvyyspotentiaalia. Realistisen nykymaailman sijaan paremmin olisi toiminut tyylitellympi, rohkeasti unenomaiseenkin menevä sekoitus vanhaa ja uutta – näinhän monet oopperaohjaukset nykyään toimivat vaikkapa Wagnerin kohdalla.
Oopperassa on myös puhuttanut sen avoin eroottisuus. Juhassa mylläävät luonnonvoiman kaltaiset tunteet ja vietit, ja karheankin realistinen näytteleminen on paikallaan. Sen sijaan Shemeikkalan koppalakkiset, fetissikorkoiset kesätytöt ja juhlakansaa viihdyttänyt seksishow kiusallisessa alleviivaavuudessaan lähinnä latistivat musiikin ja libreton vahvasti kehittelemiä ruumiillisuuden ja seksuaalisuuden teemoja. Jos esimerkiksi viime kevään Parsifalin Kukkaistyttökohtauksen ja tämän syksyn Valkyyrioiden ratsastuksen rohkeatkin tulkinnat palvelivat kiehtovasti teoksen teemoja, tuntuivat Juhan tankotanssit ja susinaamiot pelkältä itsetarkoitukselliselta kohauttavuudelta.
Ohjaus onnistui kuitenkin myös jollain tasolla tehostamaan tarinan ajatonta kuviota, eikä ristiriitaisuus vienyt musiikilta sen tehoja. Oskar Merikannon poika osoitti ansaitsevansa nykyistä paljon enemmän huomiota. Miksei Juhaa päästettäisi myös konserttisaleihin vaikkapa jonkinlaisen orkesterisarjan muodossa?