14.12.2011 19.00
Helsinki
Musiikkitalo
Lisa Batiashvili, viulu
RSO, Sakari Oramo, kapellimestari
Brahms: viulukonsertto
Haydn Sinfonia nro 22, ”Filosofi”
Strauss: Also sprach Zarathustra
Meikäläistä konserttiyleisöä ilahduttavat Musiikkitalon ensimmäisellä kaudella monet taloa testaamaan tulevat huippuvieraat. Heistä yksi, georgialaistaustainen viulisti Lisa Batiashvili, soitti keskiviikkona Sakari Oramon johtaman Radion sinfoniaorkesterin solistina. Batiashvili oli tuttujen parissa, sillä sama joukkue levytti vuonna 2007 ansiokkaasti Lindbergin ja Sibeliuksen viulukonsertot, ja tänä vuonna viulutähden ja Oramon ohjelmassa on yhteinen Euroopan-kiertue. Musiikkia siivittikin selvä yhteinen sävel, ja kautta illan muusikkojen keskinäinen kuunteleminen takasi antoisat sointikylvyt.
Brahmsin viulukonsertto osoitti jälleen miten vaikea ikivihreistä on luoda aidosti koskettava kokonaistulkinta, ja Batiashvilin sinänsä taiturillisen hienostunutta ja vitaalia soittoa uhkasi alussa persoonattomuus. Herkkä kommunikointi alkoi kuitenkin piirtää teokseen koskettavampaa profiilia, etenkin toisen osan uiskentelevassa dialogissa Jorma Valjakan rakastuneen oboen ja solistin välillä. Parhaimmillaan Batiashvili oli hengittävästi fraseeratuissa, säteilevissä meditaatioissa. Toisaalta älykkäät ja jännittävät leikkaukset jaksojen välillä tekivät vaikutuksen.
Mustalaisfinaalissa Batiashvili oli kuin leikkisä ballerina, jota pomppiva ja möyrähtelevä orkesteri ympäröi. Salia osattiin soittaa: huilujen koristepörinät kuuluivat riemastuttavasti, ja eritasoisilla soinneilla saatiin aikaa huumoria. Permannon yläosaan pehmeä ja selkeä RSO soi nyt paremmin kuin koko syksynä, ja tarkka sävyjen seuraaminen loi teokseen syvyyttä. Kaiken ytimenä oli huolekas soinnin kuunteleminen, minkä tuloksena oli upeita pianissimoja niin orkesterin kuin solistin taholta. Sointi syttyi pyöreään hehkuun vailla raastamista.
Brahmsin ja illan pääruokalajin Richard Straussin Also sprach Zarahustran välissä soitettu Joseph Haydnin filosofisinfonia (nro 22) helähti pienellä joukolla kirpeän galantisti, mutta niukkuudessaan teos lähinnä unetti huolimatta käyrätorvien ja sinfonian erikoisuuden englannintorvien vakuuttavasta duetosta ja finaalin hilpeästä jahdin hurmasta. Klassistinen lepohetki oli kuitenkin paikallaan ennen Straussin maailmaasyleileviä sävelaavoja.
Kalloihimme iskostuneen Kubrickin Avaruusseikkailun hivenen nopeutetun alkufanfaarin jälkeen Also sprach Zarahustran aloitus on ohjelmiston vaikeimpia. Nytkin eeppisissä sisääntuloissa oli tempomisen makua, mitä erikoisen kuivasti soineet urut eivät lieventäneet. Iskut tuntuivat irtoavan työläästi, ja jylinään päästiin vain paisuttamalla – mutta silloin sitten päästiinkin! Johdanto leveni lopulta ihmeellisen täyteläiseen pauhuun, minkä jälkeen väljästi Nietzscheä mukaileva ihmisyyden runoelma kiertyi rikkaaksi symbolipylväiköksi.
Oramon ihailtavasti hallitsemat massat soivat kaiken aikaa selkeästi ja samalla vuolaasti, leijailevasti, pursuavasti. Keveys säilyi mukana polyfonisimmassakin tiheikössä. Mystinen vaellus romanttisen musiikin rajoille ei kuitenkaan kantanut jylhänä aivan loppuun saakka, vaan lähinnä hiipui leppeästi kuuluvista. Toisaalta kuulosteleva nöyryys oli jonkinlainen punainen lanka halki illan. Joka tapauksessa sitten syyskuun ei orkesteri ole Musiikkitalossa korviani vastaavalla tavalla hemmotellut. Viuluissa oli viiltävyyttä ja herkullisuutta, ja puhaltimet piirtyivät esiin hopeanhohtoisina. Reagointiherkkyys ja soinnin taidokas kuulostelu tuntuivat viestittävän, että salin erikoisluonteen tullessa tutuksi orkestereille avautuu yhä uusia musiikillisia mahdollisuuksia.