Koska en ole milloinkaan ollut järin trendikäs tai muutenkaan nuuskinut aatteellisen ilmapiirin uusimpia virtauksia, olen päättänyt olla huolestumatta. En ole lainkaan huolissani taloudesta, vaalituloksesta, joulun säästä, television tanssikisan lopputuloksesta tai musiikin asemasta osana peruskoulun ja lukion opetussuunnitelmaa. Kaikkein vähiten suren viimeistä. Vaikka varmaan pitäisi, alalla kun ollaan.
Koska olen kuitenkin potentiaalisista huolestujista nuorimmasta päästä, minulla on melko tuore kosketus koulun musiikin opetukseen, jota en jäänyt kaipaamaan. Huolestujilla tuntuu olevan muisto musiikin tunneista, joissa laulettiin ja soitettiin, luettiin historiaa ja vähän ehkä teoriaakin. Musiikki oli osa yleissivistykseen kuuluvaa opetusta historian ja maantiedon kanssa. Tämä muisto on kaunis, mutta lähiaikojen opetuksen todellisuus on toista. Sen perään en kehota vuodattamaan kyyneltäkään.
Minun kouluaikoinani musiikkitunnit tarjosivat lähinnä viihdykettä jo osaaville bändisoittimien harrastajille, jotakin tekemistä ilokseen laulaville ja suurta turhautumista taidemusiikin soittajille, kuten minulle. Yksikään peruukkipää ei saanut sävelilleen soittajaa enää ala-asteen jälkeen. Sekös sapetti. Rytmimuna kouraan puristuneena istuin nurkassa tarpeettoman mielenosoituksellinen ilme kasvoillani. Ei jäänyt opettajalta huomaamatta. Kutonen korttiin. Kotona nuottitelineellä odottivat Clementi ja Chopin, mutta heistä huolimatta olin epämusikaaliseksi todistettu, koska taidot mitattiin Ruuskalla ja Leskisellä.
Vaikka riemuiten uutisoidut Pisa-tutkimukset osoittavat, että suomalainen nuori osaa ynnätä, kertoa ja päätellä jonkin logiikan mukaan, ei henkisestä hyvinvoinnista tai koulussa viihtymisestä mielellään huudella. Ainakaan ne eivät anna Pisa-tilastojen tapaan aihetta henkseleiden paukutteluun ja omahyväiseen koulutusjärjestelmän ihannointiin. Koska päättäjiä kiinnostavat tilastot todellisuutta enemmän, on kuvaajiin päätymättömät taideaineet lokeroitu vältettävien lisäaineiden joukkoon. Ei taloudellista tuottavuutta, ei siis tarvetta. Siispä musiikkiakin vähennetään, mutta oikein toteutettuna siitäkin saataisi numeroilla mitattavaa taitoa tilastoihin. Mikä vaatisi enemmän loogista päättelyä kuin harmonia- ja muotoanalyysi, mitä voisi ihan hyvin käydä lukioikäisten kanssa, vaikka sitten mahdollisimman alkeellisesti.
Mutta musiikin opetus sellaisena kuin se nykyisellään on, ei aiheuta vähentyessään minkäänlaista surua tai haikeutta. Sillä nyt vain ei ole perusteltua asemaa muiden oppiaineiden joukossa. Liikunta on aina hyvästä, kuvataiteissa oppilas saa usein tehdä juuri sitä, mitä haluaa. Muissa aineissa tankataan tiukkaa dataa, jota joskus saattaa tarvita, viimeistään YO-kirjoituksissa, jos ei muuten. Ja jos hyvin käy, innostuu oppilas jostain niin paljon, että alkaa jalostaa siitä tulevaisuuttaan. En ole vielä keneltäkään kuullut, että musiikin tunnilla joku olisi kokenut ammatillisen ahaa-elämyksen, joka olisi jatkunut lisäopinnoilla ja saanut täyttymyksen konserttisalissa. Taidemusiikissa ahaa-elämys kun pakkosyötetään usein jo päiväkoti-ikäisenä, josta sitten alkaa vuosien kestävä pudotuspeli kohti ruuhkaista konserttilavaa. Pop-maailmassa pitkäjänteisen työn korvaavat hyvä ulkonäkö ja räväkkä esiintyminen tv:n kykyjenetsintäohjelmassa. Tässäkään ei helistin sormissa vietetty tunti viikossa paljon auta.
Mistä tässä nyt pitäisi olla huolissaan? Mitä koulun musiikin opetus tarjoaa? Ei juuri musiikin historiaa ja harvoille edes soittimen alkeiden opetusta. Innokkaimmat tuovat oman instrumenttinsa mukaan yhteismusisointiin, mutta nämä hikipingot tuskin tarvitsevat opetusta sen enempää kuin mitä kotiopiskelu ja musiikkiopisto tarjoavat. Huimat tasoerot johtavat helposti myös siihen, että osaavat soittavat, osaamattomat laulavat ja muut taputtavat rytmiä. Ja sama toistuu viikon päästä.
Jos nyt olisin huolissani, olisin huolissani siitä, että koulun musiikkituokiot tarjoavat yksipuolista suomi-iskelmää vuodesta toiseen. Jos sitä ei muuteta, niin menköön. Pari Joutsenlaulua vuodessa vähemmän tuskin tappaa yhdenkään musikaalisen ihmisen kiinnostusta musiikkiin, ja itsekin olisin ehkä jaksanut skarpata jopa seiskan arvoisesti, jos sitä ei olisi laulettu ihan joka kerta.