Avauksia-festivaalin konsertti Lahden Felix Krohn -salissa 12.11. klo 16.00.
Séverine Ballon, sello
Tuija Hakkila, piano
Mikael Helasvuo, huilu
Lim: Invisibility
Eötvös: Psy
Saariaho: Couleurs du vent; Cendres
Lachenmann: Kinderspiel
Zimmermann: Intercomunicazione
Jouhi on irrotettu ja kierretty jousen ympärille. Kun se liikkuu sellon kielillä – myös pystysuunnassa tai pyörien – syntyy monimutkainen sointiverkosto, jossa äänet ovat ikään kuin eri materiaaleista tehtyjä ja monikerroksisia. Kyseessä on guiro-jousi, jonka australialainen säveltäjä Liza Lim kehitti Invisibility-sooloselloteostaan varten. Teos syntyi yhteistyössä ranskalaisen sellisti Séverine Ballonin kanssa, joka on yksi Lahdessa pidettävän Avauksia-festivaalin ulkomaalaisesiintyjistä. Ballonin soittama Invisibility avasi festivaalin nykymusiikkikonsertin lauantaina. Nyt toista kertaa Suomessa vieraileva sellisti tapasi pianisti Tuija Hakkilan viime kesänä ja sai tältä kutsun lähteä mukaan festivaaleille. Ballonin ja Hakkilan kanssa konsertissa soittaa myös huilisti Mikael Helasvuo.
– Soitimme [viime kesänä] Tuijan kanssa Chopinin sonaattia, ja se toimi todella hyvin. Totesimme, että meidän täytyy ehdottomasti soittaa yhdessä, erityisesti pianolle ja sellolle kirjoitettua nykymusiikkia, Ballon kertoo Helsingissä kaksi päivää ennen konserttia.
Saksassa opiskellut Ballon on viiden viimeisen vuoden ajan keskittynyt miltei yksinomaan nykymusiikkiin. Hän on australialaisen Elision ensemblen jäsen ja soittanut mm. Ensemble intercontemporainin, musikFabrikin ja Klangforum Wienin kanssa. Ballonin suurimman mielenkiinnon kohteena ovat äänet.
– Improvisoin paljon ja etsin ääniä. Erityisesti olen kiinnostunut multifoneista (moniäänistä) ja äänistä, joita on vaikea määritellä, Ballon kuvailee. Hänellä on myös suunnitteilla kirja, joka käsittelisi erityisesti multifoneihin keskittyvää soittotekniikkaa.
Ballon tekee runsaasti yhteistyötä säveltäjien kanssa. Vuonna 2009 syntynyt Liza Limin Invisibility on juuri tällainen kappale.
– Siinä on myös ääniä jotka olen itse löytänyt ja jotka ovat ikään kuin omiani, Ballon kertoo.
Invisibility sai innoituksensa aboriginaalien taiteesta, jossa viivojen ja pisteiden väliin jäävät alueet hahmottelevat jumaluuden läsnäoloa. Limin teoksessa tämä näkymättömyys on juuri jotain väliinjäävää, määrittämätöntä läsnäoloa. Guiro-jousi luo arvaamattoman, monitasoisen hälyäänien säleikön, jossa erilaiset soinnit ja rahinat kerrostuvat. Tärkeä rooli on multifoneilla, eli äänillä, joissa värähtelee useita taajuuksia yhtä aikaa. Kyseessä on ikään kuin rikkinäinen huiluääni. Keskellä teosta Ballon vaihtaa normaaliin jouseen. Sello puhuu kuin autiomaan kallioissa liikkuva tuuli: erilaatuiset äänet sulautuvat kitkattomaksi jatkumoksi harvinaislaatuisen luonnollisella ja intoutuneella tavalla. Pinnan sijaan äänet hajoavat kolmiulotteiseksi rihmastoksi, josta Ballon muovailee liikkuvia kuvioita. Teoksen lopussa hän hitaasti poimii käteensä myös guiro-jousen ja soittaa viimeisen jakson kahdella jousella. Hälyt, soivat äänet ja monikerroksiset välitaajuudet punoutuvat arvoituksellisesti yhteen.
Omistautuminen nykymusiikille ei Ballonille tarkoita norsunluutorniin sulkeutumista. Hän soittaa paljon tustustuttamiskonsertteja, joissa esittelee yleisölle moderneja klassikkoja ja kertoo soittamastaan musiikista. Hieman tämänkaltainen oli Ballonin mukaan motivaatio myös Avauksia-festivaalin konsertin kohdalla: löytöretkikonsertti. Festivaalin tarkoituksena kun on tuoda monipuolisesti esille erilaisia musiikin lajeja ja houkutella klassiselle musiikille uusia ystäviä.
Vaikka Ballon ei erittele konsertille mitään selvää teemaa, värit ja muodot nousivat vahvasti esiin. Musiikin plastisuus ja materiaalisuus olivat elementteinä, joiden kautta nykymusiikista voi saada otteen. Kuvaamataiteet kiehtovatkin Séverine Ballonia suuresti. Improvisoidessaan hän lähtee liikkeelle väreistä ja muodoista, ajattelee erilaisia materiaaleja. Hän on pitänyt paljon konsertteja museoissa asettaen näin kuvan ja musiikin suhteen näkyväksi. Kyseessä on pyrkimys tulla lähelle uutta yleisöä ja haastaa taidelajien välisiä rajoja. Hän on myös järjestänyt konsertteja yhteistyössä kuvataiteilijoiden kanssa improvisoiden näiden teosten pohjalta, esimerkiksi Stuttgartissa kuvataiteilija Alexander Schellowin kanssa.
– Nykytaiteesta kiinnostuneella yleisöllä on kaikki mahdollisuudet oppia pitämään myös nykymusiikista. Heille täytyy vain antaa avaimet siihen, Ballon perustelee.
Lauantain konsertissa ulkonaisesti karussa, mutta akustiikaltaan kamarimusiikille ihanteellisessa Felix Krohn -salissa (entinen Lahden konserttitalo) musiikin materiaalisuus nousi esiin äänillä kokeilemisessa. Laajennetut soittotekniikat tarjosivat keinoja sekoitella yhä uusia värejä. Monia teoksia saattoi hahmottaa abstraktin visuaalisella tavalla, mutta erotuksena kuvataiteisiin musiikki on aina ajallista. Aika ja sen problematisointi nousikin konsertissa esiin suorastaan monia nykysäveltäviä leimaavana projektina, kuten myös Tuija Hakkilan konsertille antama otsikko ”Näkymättömiä veistoksia ajassa” viestitti. Ballonin ja Hakkilan yhteistyöstä hyvä osoitus oli Bernd Alois Zimmermannin harvoin esitetty teos Intercomunicazione (1967), jossa eleettömän intensiivinen äänimassa venytti ajan käsitteen rajoja levittäytymällä ja paloittumalla hitaasti tilaan.
Invisibility perustui pitkälti uudenlaiseen äänien käsittelyyn, mutta vielä konkreettisemmin äänien materiaalisuutta tutkiskelivat Helmut Lachenmannin Kinderspiel-pianosarjan (1980) pikkuiset äänitutkielmat, jotka Hakkila tulkitsi asiaankuuluvalla keskittyneisyydellä. Lapsen maailmaan surrealistisesti liittyvät niukat, voimakkaat havainnekuvat olivat kuin etydeitä pianon äänen mahdollisuuksista. Lachenmannia pidetäänkin usein konkreettisen musiikin edustajana. Kappaleet tutkiskelivat esimerkiksi pelkästä pedaalin nostelusta lähtevää ääntä, jälkikaikuja ja äärimmäisen kovaa, korkeaa ääntä, jossa erottuvat lyöntiäänen ja soivan äänen tasot.
Äänten kannalta kiinnostava oli myös unkarilaisen Peter Eötvösin huilu-sello-piano -trio Psy (1996), jossa huilun ja sellon äänet merkillisesti sulautuivat yhteen pianon hitaasti etenevän, keveän patsaan ympärillä. Kaija Saariahon Mikael Helasvuolle vuonna 1998 kirjoittama Couleurs du Vent (Tuulen värit) loihti vaikeasti määriteltäviä värejä ja materiaaleja erilaisten äänten avulla. Helasvuon omistautunut tulkinta puhalsi sooloon koskettavan hengen: erilaisia värejä kontrastoivat eleet liukuivat pitkinä fraaseina, yhtenä ekspressiivisenä jatkumona, joka puski alati eteenpäin kuin tuuli. Joskus ilmavirta oli kuin pienien kivien rapisevaa pyörinää, joskus nestemäistä, vipattavaa viivaa. Äänten hajotessa syntyi murrettuja sävyjä.
Niin ikään Saariahon trio Cendres (Tuhkat) muovasi materiaansa värien kautta. Hakkilan pianon sointipinta kellui staattisessa, sumuisessa valkoisuudessa kuin lumoava akvarelli, jonka joskus puhkaisi jokin piikikäs tihentymä. Instrumenttien sointiominaisuudet nousivat etualalle: sello ja piano muodostivat pehmeän, joustavan materian, jolle piano piirsi ääriviivat. Plastisuutta tematisoidessaan musiikki ei kuitenkaan palaudu mihinkään näkyvään: se luo oman ainutlaatuisen, moniaistisen maailmansa. Visuaaliset mielikuvat voivat joka tapauksessa tarjota hedelmällisen tarttumapinnan nykymusiikkiin, joka usein on kuin kuvanveistäjä etsimässä yhä uusia tapoja hyödyntää materiaaliaan.