10.10.2011 klo 19.00
Tulkinnanvaraista-konserttisarjan avaus
Uuden musiikin on totuttu merkitsevän hiljattain sävellettyä (klassisen musiikin traditioon ja viitekehykseen liittyvää) musiikkia. Mutta mitä olisi kirjaimellisesti ”uusi” musiikki – musiikki, jonka tarkoituksena on osoittaa itse äänestä aivan odottomattomia puolia? Maanantaina G18-salissa alkaneen Tulkinnanvaraista-konserttisarjan ajatuksena on esitellä nimenomaan uudenlaisia, kokeellisia tapoja musisoida. Tervetulopuheessaan konserttisarjan taiteellinen suunnittelija Juho Laitinen kuvailikin sarjan etsivän luovaa leikkiä ja riskinottoa: ”Suutarin ei ole pakko pysyä lestissään.”
Ennenkuulumattomuus hyökyi saliin kuin merkillinen ilmanala heti ensimmäisestä Streifenjunkon aloittamasta äänestä. Illan ensimmäisen esiintyjän norjalaisen Streifenjunko-duon muodostivat trumpetisti Eivind Lønning (s. 1983) ja saksofonisti Espen Reinertsen (s.1979). Vaskipuhaltimien poikkeuksellinen käsittely kutoi transsimaisen ääniavaruuden, joka tuntui kumpuavan veden alta, jäävuorien sisältä, tulevaisuudesta tai kaukaisista galakseista. Oli tärkeää kyetä näkemään, että välineinä oli ainoastaan metalliputki, suu ja ilmapatsas. Kiertohengityksellä luodut äänitilat, sordinon käyttö, läppien tai venttiilien hälyäänien vahvistaminen suun avulla ja äänen kvaliteetin muuntelu synnyttivät vierasta, alkuvoimaista kieltä, jota erilaiset tekstuurit, tremolot, sykähtelyt ja toisteiset liikeradat strukturoivat.
Oleellista oli, ettei kyseessä ollut mikään merkillisten efektien kikkaileva luettelo. Vaikka erilaisten äänten kirjo oli sanomattoman laaja, liittyivät kaikki elementit saumattomasti ja tarkoituksellisesti yhteen. Puhahtelut, napsahdukset, maiskutukset, ujellukset, narinat, kähinät, tuprahtelut ja sytkähtelyt kietoutuivat innottuineeksi, intensiiviseksi valaiden lauluksi, jossa mikään ei tuntunut pakoteltulta. Duolla oli kyky luoda ainutlaatuinen tilantuntu: ääni virtasi syvältä, myös jollain tapaa filosofisesti. Transsimusiikin hitaissa, syvissä eleissä oli jotain kalligrafista, ponnistuksen ja sen tuloksen, tarkoituksenmukaisuuden ja spontaaniuden kauneutta.
Streifenjunko vaivutti yleisön meditaatiiviseen tilaan, josta toisen puoliajan taiteilija herätti puhdistavaan nauruun. Hollantilainen äänirunoilija Jaap Blonk (s. 1953) oli dadavirtuoosi, jonka kokeellinen musisointi oli luovaa leikkiä parhaimmillaan. Alunperin matemaatiikkaa opiskelleen Blonkin performanssi muistutti hullun tiedemiehen pajaa, jonka koeputkissa porisi ääni: keksitystä ”Underlandin” kielestä, oikeiden sanojen manipuloinnista, foneettisista ja prosodisista kokeiluista, dadarunoilijoiden teoksista ja elektroniikan käytöstä kehkeytyi hykerryttävää äänisirkusta.
Blonkin äänitaiteessa oli kyse kielen ja puheen musiikista. Tekeminen perustui kaiken aikaa luonnolliselle, jopa arkiselle ihmispuheen, äänimaterian, äänentuoton ja kehonkielen keinoille, joilla äänitaiteilija kekseliäästi ja hurmioituneesti leikki. Leikkimistä alleviivasi myös playstation-ohjain, jolla Blonk käsitteli laitteitaan ääntä elektronisesti muokatessaan. Parhain leikki syntyi kuitenkin ”säestyksettömästä” ja muokkaamattomasta äänestä; konemusiikkitaustat ja elektroniset manipuloinnit eivät aina tuntuneet perustelluilta tai tarpeellisilta.
Ääntelyketjujen merkityksettömyys tematisoi merkitystä kiinnostavalla tavalla: äänteiden virta liittyi konkreettiseen todellisuuteen erilaisten mielleyhtymien kautta, jolloin tuloksena oli surrealistisesta assosiaatioverkosta kumpuavia tarinafragmentteja. Gamelan-soittimien nimien lausuminen niitä vähitellen muodottomiksi venyttäen tai akrobaattinen poskien sisäpintojen ”soittaminen” tuottivat parhaimmillaan täysin hypnoottisia hetkiä.