Runsas kuukausi on kulunut Musiikkitalon avajaisista, ja iso osa musiikkiväestä on käynyt maistamassa uutta salia. Nyt on aika jonkinlaiselle etappiarvioinnille kuin perheneuvolassa konsanaan. Miten päättyi kärsimätön, itse asiassa lähes sadan vuoden odotus kunnon konserttisalista? Millainen se akustiikka nyt on? Mitä mieltä pitäisi olla?
Kuten eräs kriitikko osuvasti totesi, koordinaatit ovat täysin hukassa. Musiikkitalosta on vaikea lausua varmoja mielipiteitä. Mikä johtuu soittajista, mikä kapellimestarista, mikä akustiikasta, mikä istumapaikasta? Ennen kaikkea odotukset ja jännitykset ovat suhteettoman suuret. Rentoon, ”normaaliin” kuuntelukokemukseen on vaikea päästä kaiken hehkutuksen ja spekuloinnin jälkeen. Myös kriittisyys muuttuu helposti vinoutuneeksi: saliin kohdistuvat vaatimukset nousevat ylettömiksi, menetämme perspektiivin.
Eikä Musiikkitaloa oikeastaan edes saisi haukkua, tietysti sen pitää nyt olla loistava kun se kerran vihdoin saatiin. Ja kuitenkin tuntuu että kaikki luonnostaan pettyvät ja haluavat pettyä. Ei se akustiikka nyt olekaan mitään niin ihmeellistä. Tosi ongelmallinenhan tämä sali on.
Vaatimusten paineessa menettää helposti viattomuuden ja luonnollisuuden. On pelottavan helppoa tottua erinomaisuuteen. Pitäisikö järjestää vertailukonsertteja Finlandia-talossa, jotta yleisö voisi suhteuttaa ja virittää korviaan. Sillä ehdoton tosiasia on, että Musiikkitalo on mainio. Ensinnäkin Helsinki on vihdoin noussut aidoksi kulttuurikaupungiksi saadessaan oikean konserttisalin. Toiseksi sali on hieno. Se on perusasia. Muusikot ja konserttivieraat ovat järjestelmällisesti kokeneet musiikin kuuntelemisen mullistuvan: kuin kuulisi vanhat teokset ensimmäistä kertaa, musiikkia aivan uudesta näkökulmasta, sointivärejä joita ei ennen ole havainnut. Avajaisten Kevätuhri oli magiaa. Muusikoiden työ nousee uusiin sfääreihin. Kyse on yksinkertaisesti työskentelyolosuhteiden huikeasta parannuksesta: kerrankin kuulee muut. Eräs muusikkotuttuni totesi haltioituneena, että on ihmeellistä ajatella että tässä on nyt uusi työpaikkani.
Nopeasti turtuu loistavuudelle ja haluaa täydellisyyttä, jolloin perusasioita ei huomaa. Musiikkitalo on ennen kaikkea suuri ilouutinen, mutta ei tietenkään täydellinen. Talo on kohtalaisen eksyttävä, käytävät ahtaat ja ruuhkaiset ja salin portaikot kapeat ja uhkaavat. Akustiikan arvioiminen ei ole helppoa. Akustiikka ei ole mikään selväpiirteinen empiirinen tosiseikka, vaan se rakentuu odotuksista, kontekstista ja kulloinkin esitettävästä musiikista. Lisäksi se ei ole koskaan vain hyvä tai huono, vaan sillä on eri puolia.
Jonkinlaisia yleisiä linjoja voidaan kuitenkin vetää. Musiikkitalon akustiikka on äärimmäisen erotteleva ja tukeva. Juuri tämä loihtii sen taianomaisen kerrokseisuuden ja läpikuultavuuden tunnun, jossa tutut teokset ikään kuin läpivalaistaan. Musiikki kohosteistuu, rikastuu ja värittyy. Salin tavattoman hienojakoisuuden miinuksena on kuuntelutilan jakautuminen lukemattomiin mikroakustiikkoihin. Kuuntelukokemukseen vaikuttaa ratkaisevasti istumapaikka. Absoluuttista hyvää tai huonoa paikkaa ei ole, vaan salin eri sektoreilla on omat profiilinsa. Varsinkin näin alussa – ja varsinkin kun huomio on epäluonnollisen kiinnittynyt kaikkeen muuhun kuin itse musiikkiin – on hyvin vaikea hahmottaa, mikä olisi perusvarma ”hyvä paikka.” Erottelevuuden huono puoli on myös se, ettei sitä voi rajata vain soittimien ääniin. Jokainen yskäisy, mahan kurina, kännykän pirinä, naputus, kahistelu ja kuiskutus kuuluu kuin sähköisesti vahvistettuna. Häiriötekijöiden merkityksen kasvu muuttaa konserttitilanteen luonnetta jossain määrin, tekee siitä haavoittuvaisemman.
Ensivaikutelman mukaan Musiikkitalo on oivallinen pianomusiikille ja monin paikoin myös puhaltimille. Sen sijaan jousisointi on herättänyt keskustelua. Jotain siitä puuttuu: viuluista uupuu istumapaikasta riippuen ”bodya”, kylläisyyttä, lämpöä, briljanssia, purevuutta, iskukykyä tai alarekisteriä. Jälleen on mahdotonta tarkalleen sanoa, mistä sointi kokonaisuudessaan rakentuu ja mikä on soiton ja mikä akustiikan vaikutusta. Joka tapauksessa on itsestäänselvää, että jokaisessa salissa on vahvuutensa ja heikkoutensa.
Perspektiivi paranee tämän vuoden aikana, kun Musiikkitalo saa vieraikseen eri orkestereita, myös maailman huipulta. Uutta salia on tärkeä havainnoida jatkuvasti kriittisesti. Samaan aikaan ei pidä turmella perusasioita analyyttisellä kylmyydellä tai antaa uuden tilanteen harhauttaa. Helsingin klassisen musiikin elämässä on alkanut uusi aika, se on tosiasia; nyt on tutustuttava ja totuteltava saliin uteliaasti – ja nautittava.