Robert Schumann: The 4 Symphonies
Haydn orchestra of Bolzano and Trento, Gustav Kuhn
Col legno, 2011
Robert Schumannia (1809–1856) on vaikea pitää varsinaisena sinfonikkona, suurten muotojen taitajana, vaan pikemminkin kiperien harmonioiden värittämien piano- ja laulusarjojen pellepelottomana; aina löytyy uusi kuje takataskusta. Vasta kolmekymppisenä hän uskaltautui sinfonian pariin luotuaan ensin mainetta etenkin lied-säveltäjänä. Tästä huolimatta hän nikkaroi neljä varsin tasapainoista ja tasalaatuista sinfoniaa suurelle orkesterille, mutta pikkuteoksia leimannut keksiminen ja pelottomuus väistyivät perinteen ja varmistelun tieltä, sinfoniaorkesterin hyvin arka ja jopa tylsä käsittely eivät luo kuvaa keksijä-Schumannista. Tarinat orkestroinnin kehnoudesta ovat kuitenkin suuresti liioiteltuja.
Gustav Kuhnin ote Schumanniin on hyvin vapaa ja salliva. Hän ei tee suoria rivejä, tiukkoja kulmia tai pysyttele kiltisti neliön sisällä. Schumannin tunteikas ja poukkoileva yleisilme on päästetty vapaana liihottelemaan, tempot heittelevät taitteesta toiseen ja dynamiikat pysyvät vain hetkittäin aloillaan. Tämä pidäkkeettömyys yhdistettynä taltioinnin salikaikuun tekee vaikutelmasta paikoin sekaisen. Mikä tietyssä ryhdittömyydessä hävitään, tulee takaisin riemukkuudessa ja leikkisyydessä, joskin silloin tällöin kaipaisi ankarampaa otetta ja jyrkempiä seiniä tilanteen rauhoittamiseksi.
Ensimmäinen sinfonia, ”Kevät” (1841), pysyy sekä Schumannilla että Kuhnilla selvimmin kasassa, vaikka etenkin scherzo ja finaali revittelevät vaihtuvin karaktäärein hyvin huoletta. Suuremminkin voisi revitellä, sillä esimerkiksi Karajanin tempoista jäädään kauas taakse.
Toisen sinfonian (1847) pahaenteisen johdannon tunnelma hieman kärsii Haydn orchestra of Bolzano and Trenton arkailevan vaskiporukan epävarmuudesta; näitähän sattuu, etenkin kun kyseessä on live-tallenne. Vauhtiin päästyään orkesteri löytää mendelssohnmaista kepeyttä, raikasta jousisoundia höystettynä Schumannin joka kulman takaa pilkistävällä dramaattisuudella. Brahmsin tapaan myös Schumannin parilliset sinfoniat tuntuvat sykkivän muita kiihkeämmin ja monipuolisemmin. Scherzo on vallaton jousi-ilottelu puupuhallinten herjatessa väliin, mutta Kuhn antaa orkesterin pitää soinnuista kiinni aina vähän liian kauan ollakseen todella uskottavia, selviä huudahduksia. Hitaan osan laveuden, vuolauden ja säveleltä toiselle valuvan jousiston Kuhn hallitsee hienosti, ja vaikutelma on sitä komeampi, kun lapsellsen uhmakas finaali kajahtaa ilmoille hurmioituneen voitokkaana.
Kolmas sinfonia, ”Reiniläinen” (1850), on sarjan majesteetillisin. Etenkin alun hankalat rytmit ja fanfaarit ovat vaaranpaikkoja, mistä tällä kertaa selvitään vain kevyen sumun läpi ilman haaksirikkoja. Turvallisille vesille päästyään Kuhn ja orkesteri soittavat ilmavasti ja huoletta. Tempot ovat rivakammanpuoleiset, mutta yleisilme pysyy hallittuna ja tasapainoisena kaikkien viiden osan läpi, jopa neljännen osan vaskiavaus soi lempeästi ja varmoin ottein. Ainoastaan selvemmät säerajat ja asioiden tiukempi järjestely saattaisi jälleen nostaa tulkinnan yleisilmettä tavanomaisesta vielä selvemmin edukseen erottuvaksi. Vaan eipä Reinkään aina pysy tarkasti uomissaan.
Neljäs sinfonia on Schumannin onnistunein, fantasiamaisesti osien läpi keskeytyksettä liihotteleva moodien hallinnan suvereeni taidonnäyte. Numeroinnistaan huolimatta se on sävelletty jo 1841, mutta korjauksien jälkeen lopullinen versio julkaistiin vasta 1851. Sinfoniaa leimaa keijukaismaisen kepeyden ja epätoivon vuorottelu huikealla intensiteetillä. Kuhn tulkitsee johdannon raskaasti ja toivottomasti vieden tunnelman äkillisesti hyvin raivokkaaseen pääteemaan luoden merkitsevän kontrastin taitteiden välille. Ensimmäisessä osassa on ihailtavan energinen ote, joskin ylitsepursuava romanttisuus kaipaisi rinnalleen jopa kuivaa asiallisuutta tasapainottamaan rönsyilevää kokonaisuutta. Loppuun asti mennään samoin hyvein ja pahein, ainoastaan toisen osan viulusoolo riipaisee narinallaan, joka ei olisi studio-olosuhteissa hyväksyntää saanut.