Berlioz: Alkusoitto oopperasta Béatrice et Bénédict Op.27, Harold Italiassa Op.16.
Paganini: Sonaatti alttoviululle ja orkesterille Op.35.
David Aaron Carpenter, alttoviulu
Helsingin kaupunginorkesteri, Vladimir Ashkenazy
ONDINE, 2011
Mitä saadaan, kun pirullisen taitava virtuoosi tilaa esitettäväkseen konserton pirullisen taitavalta säveltäjältä? No ei ainakaan pyörteistä solistin ja orkesterin nokittelua tai hihojen käärimistä tositoimien edessä. Pikemminkin saadaan yksi kiukustunut viuluniekka ja erinomaisesti hengittävää orkestrointia ja tasa-arvoista yhteissoittoa, mitä nyt yksi alttoviulisti käy välillä ihmettelemässä vähän suurempaan ääneen.
Niin nimittäin kävi, että Nicoló Paganini (1782-1840) sujautti Hector Berliozin (1803-1869) mieleen ajatuksen orkesteriteoksesta, jossa alttoviulisti – yksinoikeudella tietysti Paganini – saisi näyttää yleisölle taivaan merkit. Jossain välissä sattui kommunikointivirhe ja Berlioz toi näytille sinfonisen runon Harold Italiassa, jossa sooloalttoviululla on vain vähäinen, joskin tarinan sankarin, rooli. Kiukuttelun ja taivuttelun jälkeen Berlioz lisäili sooloja joukkoon, jotta saisi tähtisoittajan lepyteltyä, mutta eipä auttanut sekään. Näin tyydyttiin alkuperäiseen versioon ilman lisäyksiä ja Paganini nöyrtyi tekemään itse itselleen alttoviulukonserton. Nyt käsillä oleva levytys sisältää Berliozin Paganinia varten tekemät lisäykset ensiosaan ja Paganinin vastauksen, Sonata per la Gran Viola e Orchestran.
Harold Italiassa on ohjelmamusiikin arkkityyppi. On sankari Harold, joka pyörein silmin hämmästelee, kummastelee italialaista maalaiselämää. Hän ei ole mikään straussilainen kovanaama, vaan pikemminkin lukiolaispoika inter raililla, utelias mutta arka. Jokainen viidestä osasta on perin tarkasti nimetty tapahtumiensa mukaan ja kuulija voi näin samastua Haroldin kokemuksiin esimerkiksi vuorimaisemiin tai ryöväreiden orgioihin, joista Harold jää kyllä suosiolla vähän etäämmälle. Kovan jätkän maineessa ollut Paganini ei siis suotta karsastanut aran Haroldin rooliin astumista.
Vaan eipä ole hänen omakaan teoksensa aluksi mikään stuntshow, sillä vasta finaalin muunnelmissa solisti päästetään irti ilottelemaan mitä moninaisin tekniikoin ja hurjilla juoksutuksilla. Kaksi ensimmäistä osaa luottaa solistin kykyyn luoda kauniita kaarroksia, laulavasti läpitunkevaa melodiaa ja haurasta tunnelmaa.
Kautta linjan on päälle tunkevana ajatuksena vankka ammattitaito ja päättäväisyys, kun kuuntelee Ashkenazyn johtamaa Helsingin kaupunginorkesteria ja Carpenteria. Yhteistuumin tapahtuvat hidastukset, dynaamiset muutokset, herkistelyt ja paisutukset solmivat saumoista näkymättömiä ja kokonaisuudesta ehjän. Berliozin hapekas orkestrointi tietysti auttaa asiassa.
Carpenter hurmaa ennen kaikkea Paganinin kahdessa ensimmäisessä osassa taikomallaan värikylläisellä soinnillaan ja hyvin puhtaalla, lavealla äänellään vailla minkäänlaista käheyttä, joka joskus saattaa alttoviuluun helposti livahtaa. Jonglöörimäiset otteet muunnelmafinaalissa tulevat suoraan selkäytimestä.
Levyn aperitiivina on pirskahteleva alkusoitto Berliozin koomiseen oopperaan Béatrice et Bénédict, jonka vilinä ja hullunkurisuus muistuttavat epäilyttävän paljon Rossinin vekkulimaisia ooppera-alkusoittoja. Ei epäilystäkään, etteikö oopperassa seuraisi sekaannuksia ja komiikkaa.