Beethoven: Sonaatit nro 3 ja 21 Waldstein, Andante Favori WoO 57, Rondo a Capriccio op.129
Alice Sara Ott, piano
Deutsche Grammophon 2010
Alice Sara Ott on herättänyt suurta mielenkiintoa kypsillä tulkinnoillaan, jotka ovat samalla teknisesti briljantteja ja nuorekkaita. Pakollisten virtuoosisten läpilyöntilevyjen (Lisztin etydit, Chopinin valssit) jälkeen nuori japanilais-saksalainen ottaa ison harppauksen taituripianismista musiikillisen ruisleivän pariin. Vuorossa on Beethovenia, mm. C-duuri sonaatit op.2 ja op.53 Waldstein.
On merkillepantavaa, että levyn kannessa esiintyvä artisti mainitaan ennen säveltäjää. Soittajan vetovoimaan siis luotetaan, onhan Ott varsin valovoimainen ja nouseva tähti tässä herkästi ukkoutuvassa genressä. Soitossa ei ole silti kuultavissa minkäänlaisia tähden elkeitä tai erikoisuuden tavoittelua, maneereja tai silmäniskuja takariviin.
Ott luo merkittäviä kontrasteja op.2:n sonaatin ensiosaan soittamalla korostuneen vivahteikkaasti, ja taitteiden eri karaktereja ilmeikkäästi painottamalla hän luo konserttomaisen ilmapiirin soolo- ja tutti-osuuksineen. Laulavat taitteet todella livertävät suloisesti ja virtuoosiset juoksutukset taotaan juurta jaksain, pohjaan saakka.
Sonaatin toisessa osassa Ott tekee jyrkänteistä vieläkin äkkinäisempiä ja synkeäsävyinen tunnelma on leikattavan paksu. Harhalopukkeet toisensa jälkeen ja jyrähtävät välikommentit Ott poimii kuin hetken mielijohteesta luoden improviastorisen tulkinnan. Scherzo ja finaali taittuvat leikilliseen sävyyn ja kirkasotsaisen sankarillisesti. Ott herättää tuon vanhan mutruhuulen jämeränvakavan huumorin eloon ihailtavan kirjavalla näkemyksellään.
Waldstein-sonaatti alkaa jokseenkin verkkaisesti ja Ott selvästi tavoitteleekin soinnin raskautta. Yksikään murtosointukuvio tai juoksutus ei ole sinne päin, vaan juuri näin. Ääriosien välissä kuultuun Introduzioneen Ott ei onnistu herättämään mielenkiintoa laahaavalla lähdöllään, joka ei tunnu vievän luonnollisena finaaliin asti, vaan jää vähän irralliseksi välipalikaksi. Finaaliosa puolestaan soi majesteetillisesti, ja erityisesti auringonnousu-säkeet uivat oikeaoppisesti pedaalissa. Tyylikeino, mihin pianistit harvemmin uskaltautuvat, säveltäjän kehotuksista huolimatta. Osan edetessä Ott yltyy hurjaan menoon ilman, että tekstuuri puuroutuu nimeksikään, tai että äänen kvaliteetti karkaisi metsän puolelle. Näillä sonaattitulkinnoillaan Ott osoittaa olevansa täysipainoinen pianisti ilmiselvän taituruuden lisäksi.
Vakavampien teosten ääreltä siirryttäessä Beethovenin G-duuri-rondoon op.129 Ott pääsee näyttämään akrobaatin kykyjään pyörteisessä kosketinkarusellissa. Hivenen varovaisesti alkava ilottelu yltyy loppua kohden villimmäksi, mutta tunnelma jää pidättyväisen puolelle. Tämän varhaisen taituriteoksen kanssa ei raivokkuutta tarvitsisi peitellä.