Suomella on viimeinkin hallitus. Kulttuuriministeriksi nousi Paavo Arhinmäki, mikä tarkoittaa ensimmäistä vasemmistolaista kulttuuriministeriä 12 vuoteen. Vasemmisto on kertonut haluavansa tukea postmodernia taidetta. Viime aikojen sekavan politiikan postmoderni-fiksaatio johtuu Perussuomalaisten julistuksesta ”postmodernia tekotaidetta” vastaan. Postmodernista tuli kulttuuripoliittinen iskusana. Facebook-sivulla nimeltä ”Postmodernin tekotaiteen ystävät” on jo noin 18 000 fania.
Mutta mikä ihmeen postmoderni taide? Kansallistunnetta vahvistavaa taidetta vaativat perussuomalaiset ilmaisivat, että vastustavat taidetta, josta ei edes tiedä, onko se ”taidetta”. Jotkut asiantuntijat korostivat ”postmodernin” olevan ideologioihin sitoutumatonta taidetta. ”Postmoderni” samaan aikaan latautui sellaisilla implikaatioilla kuin ei-perinteinen, nihilistinen, radikaali, ja tyhjeni pelkäksi poliittisen puheen heittotähdeksi.
Ennen kaikkea postmoderni-sanaa käytetään kuin se olisi jotenkin yksiselitteinen. Termiä on kuitenkin kaikkea muuta kuin helppo määritellä. Ensimmäistä kertaa postmoderni-sanaa käytti Rudolf Pannwitz vuonna 1917, ja sen jälkeen sillä on viitattu niin tiettyyn taidesuuntaukseen, henkiseen strategiaan kuin jonkinlaiseen zeitgeistiinkin. Yleisesti ottaen sillä kuitenkin tarkoitetaan jotakin, joka tulee modernin ajan jälkeen. Kulttuuri- ja aatehistoriallisesti 1800-lukua on pidetty modernina aikana, joka uskoi edistykseen, järkeen, yhteen totuuteen ja ideaaliin. Tämän jälkeen 1900-luvun henkinen ilmapiiri oli post-moderni fragmentoituneisuudessaan, suhteellisuudessaan ja hajaantuneisuudessaan.
Taiteessa ja taiteen tutkimuksessa modernismilla tarkoitetaan usein 1800-1900 -lukujen vaihteen taiteellisia vallankumouksia, avantgradistisia liikkeitä ja ”ismejä”. Ismeillä oli ihanteita ja manifesteja. Maailmansotien jälkeen ihanteet menetettiin. Alkoi postmodernin aika, jota luonnehtii ironia, leikki, pastissi, intertekstuaalisuus, sirpaleisuus. Esimerkiksi Suomessa tällä usein tarkoitetaan taidetta 60–70–luvuilta alkaen.
Onko postmoderni siis yksinkertaisesti nykytaidetta, maailmansotien jälkeisen ajan taidetta? Vai onko siinä arvolataus – onko postmoderni taide sellaista, jossa taiteilija on omaksunut postmodernin illuusiottomuuden? Vai olemmeko me kaikki väistämättä postmoderneja, koska olemme 1900-luvun myrskyjen lapsia?
Perussuomalaiset tuntuivat viittaavan ”postmodernilla tekotaiteella” kokeilevaan nykytaiteeseen ja ns. käsitetaiteeseen, josta ”ei tiedä, onko se taidetta vai ei”. Tällaisessa taiteessa oleellista ei ole taiteellinen tekniikka tai artefakti, vaan oivallus, jonka ärsyke nostattaa kokijan mieleen. ”Taideteos” siis syntyy vasta vastaanottajan tietoisuudessa. Musiikissa esimerkki tällaisesta teoksesta olisi Cagen 4’33. Kappale itsessään ei sisällä ”mitään” – sen ”sisältö” on oivallus, jonka hiljaisuuden kehystäminen teokseksi herättää. Käsitetaiteelle on ominaista uuden näkökulman nostattaminen, totutun kääntäminen päälaelleen.
Perussuomalaisten mielipiteet ja poliittinen puuttuminen taiteen sisältöihin herättivät luonnollisesti paljon kuohuntaa. On ensiarvoisen tärkeää, ettei nykytaidetta aleta leimata epäilyttäväksi iskusanojen varjolla. Esteetön kokeellisuus on taiteen elävän olemassaolon edellytys. Kopiointiin, jäljittelyyn ja perinteisten mallien ylläpitoon keskittyvä taide kuolee.
Musiikissa tämä on erityisen herkkää. Aikamme on siitä omalaatuinen musiikin historiassa, että konserteissa ”kierrätetään vanhaa musiikkia” sen sijaan, että pääosa ohjelmistosta olisi tuoretta; uusi musiikki on marginaalissa konsertti-instituutiossa. Tilanne on toki koko ajan paranemaan päin: keskeisten sinfoniaorkesterien konserteissa on pääsääntöisesti aina myös uudempaa musiikkia, ja nykymusiikkiin keskittyviä festivaaleja on runsaasti. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä että menneiden aikojen musiikin soittamisessa olisi jotain vikaa, päinvastoin. Oleellista on kuitenkin murtaa ennakkoluuloja, jotka tavallisten kuulijoiden osalta kohdistuvat nykymusiikkiin – ihan ilman perussuomalaisiakin. ”Postmodernista” jauhaminen on sanahelinää. Uusi musiikki on se kohta, jossa musiikki pysyy elossa, versoo, luo uutta. Ilman tätä se on kuin kuivakukka joka ajan myötä murenee.