Suomen Luonto -lehti järjesti lintujen laulukilpailun, jonka voittajaksi selviytyi mustarastas, uutisoi Helsingin Sanomat 18.5. Hannu-Ilari Lampilan ja Wilhelm Kvistin muodostama raati vakuuttui mustarastaan fraseerauskyvystä, monipuolisuudesta ja improvisointitaidoista. Laulunäytteet ovat kuultavissa lehden sivuilla.
Mustarastas laulaa hämärissä ja viileässä, ennen kaikkea kevätiltaisin, kun äänekkäät pikkulinnut ovat poistuneet lavalta. Konserttinsa se pitää korkean puun latvasta. Huilumainen ja vaihtelevainen laulu ulottuu lyyrisistä linjoista helkkyvään pulppuiluun.
Linnunlaulu saa pohtimaan taiteen alkuperää. Tuntuu siltä, ettei lintujen laulua voi selittää yksinomaan biologisesti, viettipohjaisesti. Suurella osalla laulusta on jokin funktio, kuten varoittaminen, reviiristä ilmoittaminen ja puolison houkutteleminen, mutta tuntuu siltä, että lintu laulaa myös vailla funktiota, laulun itsensä tähden, pelkästä laulamisen ilosta. Ranskalaisfilosofi Gilles Deleuze puhuu taiteen synnystä tästä näkökulmasta: kun eläin muuttaa jonkin toiminnan funktiota ikään kuin funktiottomaksi, se alkaa tehdä taidetta. Esimerkiksi Deleuze nostaa kosiopesiä rakentavan paratiisilinnun, joka ei syö marjoja vaan järjestää ne koristeiksi – sekä linnunlaulun.
Monipuolinen kulttuurintutkija Deleuze oli kiinnostunut myös musiikista ja pohti muun muassa Olivier Messiaenin tuotantoa. Messiaenin suhde lintuihin oli erottamaton. Hän koki olevansa yhtä paljon ornitologi kuin säveltäjä. Yksi Messiaenin kuuluisimpia lintusävellyksiä on Le merle noir, mustarastas, huilulle ja pianolle. Mustarastaan lauluun perustuva teos sävellettiin pääsykoekappaleeksi Pariisin konservatorioon. Messiaenin mittavin ornitologinen projekti oli kuitenkin monituntinen pianoteos Catalogue d’oiseaux, ”lintuluettelo.”
Catalogue on musiikillinen lintukirja. Jos ennen säveltäjät olivat käyttäneet linnunlaulua eräänlaisena tunnelmatrooppina (esim. Beethovenin pastoraalisinfoniassa), melodisoineet lintumaisuuden motiiveiksi, käsitteli ornitologi-Messiaen lintuja sinällään, tieteellisellä tarkkuudella. Ääninauhojen pohjalta tarkasti sommitellut, noin kymmenestä viiteentoista minuuttiin kestävät lintukatkelmat ovat kuin äänikuvia, joissa hahmottuu myös ympäristö ja sen ilmapiiri: joskus päähenkilölinnun laulu peittyy, kun jokin diivaileva satakieli tulee kiljumaan mikrofonin viereen.
Lintukappaleita ei kuitenkaan voida ottaa transkriptioina. Säveltäjä on uudelleenkoodannut linnunlaulun pianon kielelle. Tässä prosessissa pelkkä objektiivisesti kirjattu laulu saa tyyliteltyjä piirteitä. Aluksi vain merkityksettömältä ääntelyltä vaikuttava tekstuuri alkaa vähitellen toiston myötä muodostaa rakennetta, siihen syntyy aiheita ja jatkumoita, melodioita joilla on merkitys. Jokainen pienoismaisema on aluksi luonnontilaiselta vaikuttava kaaos vailla merkityksiä, josta vähitellen toiston (Deleuze puhui ”ritournellesta” eli palaavasta aiheesta, ”kertosäkeestä”) myötä tislautuu tai kiteytyy esiin puhdas melodia – linnun melodia.