Kevät täytti Helsingin Johanneksenkirkon valolla ja kamarimusiikilla, kun kolmannen kerran järjestettävä Spring Light -kamarimusiikkifestivaali toi Helsinkiin joukon kansainvälisiä huippumuusikoita ja kamarimusiikin suosikkiteoksia Mozartista Prokofjeviin. Kuluneella viikolla runsasta festivaaliyleisöä hellittiin sädehtivällä soinnilla ja vahvasti tulkituilla klassikoilla kolmessa konsertissa. Ensi tiistaina festivaalin päättää arvostettu Englantilainen Kamariorkesteri.
Johanneksenkirkon korkea puuinteriööri tarjosi festivaalille sadunomaisen kauniit puitteet, ja kirkkoakustiikka tuki sointia pääosin ihanteellisesti. Ääni kuitenkin hajosi paikoin arvaamattomasti, sillä jotkut istumapaikat tuntuivat aiheuttavan epäpuhtaan vaikutelman – sen verran ratkaisevasti vireisyys tuntui muuttuvan parvelta toiselle siirryttäessä. Kirkkoakustiikka tuki loistokkuutta ja värisävyillä herkuttelua, mutta haastoi kamarimusiikillisen intiimiyden. Viikon konsertit kuitenkin osoittivat, miten laajan sävyskaalan vaihteleva muusikkokaarti kykeni loihtimaan esiin.
Tiistain avauskonsertissa räiskyi huippumusisointi, josta myös soittajat ottivat kaiken ilon irti. Ensimmäisellä puoliskolla Liza Ferschtman ja Anthony Marwood, viulu, Amihai Grosz ja Lars Anders Tomter, alttoviulu sekä Alisa Weilerstein, sello muistuttivat jännittävän seminaarin yhteen kokoamaa kansainvälisten huippututkijoiden ryhmää, jotka nautiskelivat näytöksenomaisen loistokkaalla paneelikeskustelulla.
Joviaali, pehmeä ja innostunut tunnelma luonnehti avauspuoliskon teoksia. Mozartin fuugasovituksissa kerrostuivat esikuva Bach, häntä käsittelevä Mozart ja meidän aikamme romanttisesti lipuva tulkinta kiehtovalla tavalla. Vapaasti Bachin tyyliin sävelletyissä preludeissa Mozart kävi monitasoista vuoropuhelua edeltäjänsä kanssa, ja fuugissa Ferschtman, Grosz ja Weilerstein saattoivat herkutella risteilevillä painoilla ja harmonioiden silkisellä läikkeellä. Mozartin jousikvintetossa D-duuri erilaiset tekstuuripinnat, värit ja valot, punoutuivat ja kontrastoituivat korvia hemmottelevasti.
Konsertin jälkipuoliskolla kuultiin Olivier Messiaenin tärkein kamarimusiikkiteos Aikojen lopun kvartetto. Kahdeksanosainen rituaalinen sykli muodostaa osin konfliktisen prosessin, jossa maailmanlopun kuvat ja absoluuttinen ajan häviäminen muovaavat kaleidoskooppimaisesti askelmia kohti ajattomuutta ja äärettömyyttä. Elina Vähälä, viulu, Tuulia Ylönen, klarinetti, Jian Wang, sello, sekä pianon ääressä festivaalin taiteellinen neuvonantaja Ralf Gothóni rakensivat koskettavia kontrasteja raivokkaan shamanististen osioiden ja äärimmäisen hitaiden cantilenojen välille. Hitaissa osissa kaikki kolme solistia vuoronperään kiersivät Messiaenin tuonpuoleisia kehiä Gothónin pianon kellomaisten sointukulkujen yllä leijuen. Meditatiivisyys saavutti hypnotisoivat mitat, ennen kaikkea teoksen pisimmässä osassa, klarinettisoolo ”Abime des oiseaux’ssa”, mutta kuulija jäi kaipaamaan Messiaenin esitysmerkinnöissään peräänkuuluttamaa taivaallista ekstaattisuutta.
Torstain konsertti asetti vastakkain Beethovenin veikeän ja viattoman huumorin, Shostakovitshin kieron naurun ja Brahmsin jyhkeän kaihomielen. Beethovenin kimmeltävissä kaarroksissa kasvavassa variaatioteoksessa ajan suosikkimelodiasta ”Ich bin der Schneider Kakadu” brittiviulisti Anthony Marwood pyrähteli ja kisaili Jian Wangin ja pianisti Vjatseslav Novikovin kanssa. Tätä vasten Shostakovitshin sellosonaatti osoitti korostuneesti säveltäjän kyvyn hämmentää. Demoniset tanssit ja runolliset maisemat kontrastoituivat liki kubistisesti, kun synkkä ironia ja häikäilemätön nostalgia vuorottelivat. Marko Ylösen sellon kiinteä ääni loi edellytykset tuliselle ja eläytyneelle joskin melko raskaalle tulkinnalle, josta jäivät erityisesti mieleen scherzon hallusinatoriset, uikuttavat ääniefektit. Novikovin kosketus olisi kaivannut lisää kirkkautta, vaikka ukrainalaissyntyisen pianistin ote tukikin herkän lyyrisiä jaksoja.
Brahms kirjoitti kaksi jousiseksettoa. Laji toimi hänelle selvästikin jonkinlaisena sinfonisen ajattelun luonnoslehtiönä, mutta sekstetoissa Brahmsille ominainen tunnemaailma realisoituu kuitenkin vielä sinfonioitakin liikuttavammalla tavalla. Jonkin verran harvemmin kuultu toinen jousisekstetto osoitti, miten all stars -tyylinen riehakkuus oli jäänyt avauskonserttiin, kun viulistit Vähälä ja Ferschtman, alttoviulistit Grosz ja Tomter sekä sellistit Wang ja Ylönen eläytyivät Brahmsin kaihoon ja kiihkeyteen. Pastoraalimainen sekstetto muodostaa melko raskasliikkeisen maton, joka tarvitsee paljon erottelua ja kommunikaatiota; muusikoiden käsissä teoksesta muotoutui hurmaava kohtaamisten verkko. Etenkin hiljattain yhdeksi Berliinin filharmonikkojen alttoviulun äänenjohtajista nimitetty israelilaissyntyinen Grosz otti dynamon roolin. Scherzo hahmottui luonnonmaisemana, joka nähdään kahdessa eri säässä, sateisena haaveiluna ja villin aurinkoisena tanssina. Finaali hehkui suuria nyanssieroja ja kirkasta yhteispeliä.
Kolmannessa konsertissa loistelias juhlatunnelma vaihtui yhä sisäistyneempään ja luottavaisempaan ilmapiiriin, kun kirkkosali tuntui pienenevän olohuoneen mittoihin, ennen kaikkea festivaalin taiteellisen johtajan pianisti Anastasia Injushinan myötä. Boheemin mutkattomasti esiintynyt Injushina soitti Mozartin ja Faurén pianokvartetoissa kotoisasti ja viehättävän kirkkaasti. Injushina, Ferschtman, Grosz ja Weilerstein soittivat Mozartin inhimillisen lämpimän Es-duuri-kvarteton pehmeästi ja intiimin vaatimattomasti, korostaen teoksen teeskentelemätöntä, harrasta suloa.
Injushina siirtyi Mozartin herttaisesta eleganssista helposti Chopinin varhaisen Polonaise brillanten iloiseen, sotaisaan napakkuuteen ja edelleen Faurén täyteläiseen, pehmeään runomielialaan tinkimättä tyylikkään konstailemattomasta asenteestaan. Chopinin solistina tanssahteli kiinalaissyntyinen sellisti Wang, jonka laulavan, reippaan linjan taustalla kohoilivat Injushinan ihastuttavan asialliset rubatot.
Perjantain konsertin todellinen herkku oli Prokofjevin sonaatti kahdelle viululle, jonka tulkitsivat erinomaiset Anthony Marwood ja Elina Vähälä. Vuonna 1932 sävelletty teos sijaitsee kiinnostavasti Prokofjevin särmikkäämmän, satiirisen varhaiskauden ja myöhemmän melodisemman tyylin rajalla sisältäen elementtejä sen kummaltakin puolelta. Marwood ja Vähälä tarjosivat kerrassaan ensiluokkaisen esityksen, jossa Prokofjevin kyky käyttää viulun sointimahdollisuuksia tuli hyvin esiin. Viuluparin sointi oli eteerinen vailla haurautta, keveän kirkas, värikylläisen intensiivinen. Erittäin kypsä, hallitusti ja eloisasti eri tunnelmia rinnastava tulkinta todisti hienosta, rauhallisesta yhteispelistä ja sädehti sointivärejä pianomaisen helisevästä huilumaiseen laulavuuteen ja lyömäsoitinten räiskyvyyteen.
Ensimmäisen osan pelkistetyt linjat kaartuivat pehmeinä, säveltäjän tavoittelemina ”täydellisinä melodioina” hillityn klassistisessa kontrapunktissa. Scherzo muisteli Prokofjevin ”enfant terrible” asennetta, ja commodo ennakoi jo Romeo ja Julia -baletin sävyjä. Finaalin klassismi paisui ekspressionistiseksi, piikkiseksi väritykitykseksi. Loppupuolella väikkyi tuntoja ensimmäisen viulukoserton keijumaisesta satupölystä, mutta lopetus oli kuitenkin miedon lakoninen, alleviivaten säveltäjän sanoin teoksen ”paastonaikaista” olemusta.