Toukokuun Rondo-lehdessä Pasi Hyökki valitteli suomalaisen kuoromusiikin tilaa. ”Ne, jotka käyvät kuorokonserteissa, hakevat kuorokonserttia – hyvässä ja pahassa. Konsertteihin mennään katsomaan tuttuja laulajia tai kuuntelemaan kansanlauluja, tai tullaan kuulemaan ’kauneimpia joululauluja’ ja ottamaan kirkosta se kynttiläfiilis. Kuka tulee kuorokonserttiin samalla lailla kuin esimerkiksi Radion Sinfoniaorkesterin konserttiin?” Hyökki sanoo.
Tilanne ei ole aivan näin toivoton. Ainakin kamarikuoro Kampin Laulun sunnuntaiseen Lobet! -motettikonserttiin saattoi mitä suurimmalla syyllä mennä ”kuin sinfoniakonserttiin” – kuuntelemaan kiinnostavia teoksia laadukkaasti esitettyinä. Kuoro oli valinnut haastavan ja tyylikkään ohjelman, joka rinnasti kuororepertuaarin ydinteoksia, Bachin motetteja, moderneihin motetteihin. Kampin Laululla on vahva, tasainen sointi, ja johtaja Jonas Rannilasta (s. 1989) välittyi huomattavaa lahjakkuutta, mikä latasi ohjelmistoon säteilevyyttä. Tuloksena oli kokonaisuutena onnistunut läpileikkaus motetin taiteeseen.
Motetti on polyfoninen, hengellinen kuoroteos, kompleksi sävellysmuoto joka läpäisee koko länsimaisen musiikin historian. Keskiajan vokaalimusiikin yhtenä huipentumana ovat Guillaume de Machaut’n motetit 1300-luvulta, ja Bachin kuusi motettia puolestaan kuuluvat barokin kuoromusiikin helmiin. Romantiikan kaudella motetteja sävelsi muun muassa Johannes Brahms. 1900-luvulla motetti ei menettänyt merkitystään ja vapaana, monimutkaisena ja abstraktioon pyrkivänä muotona tarjoaa edelleen runsaita mahdollisuuksia säveltäjälle. Kampin Laulun konsertti tutkiskeli juuri tätä motettimuodon ajattomuutta.
Kampin Laulu on painottanut ohjelmistossaan nykymusiikkia. Sunnuntaina uusinta musiikkia edusti ruotsalaisen Sven-David Sandströmin (s. 1942) motetti Lobet den Herrn (2003). Teos on Uppsalan yliopiston kuorokeskuksen tilaus osana projektia, jossa ruotsalaista kuoromusiikkia pyritään edistämään tilaamalla säveältäjiltä uusia kuoroteoksia. Kolmeen osioon jakautuva sävellys esitti peräkkäin erilaisia tekstuureita: alussa kaksi kuoroa heilahteli ja vavahteli vastakkain kuin kaksi keinua täplikkäässä, pulppuilevassa ilon kuvauksessa. Välitaite paisutteli uusromanttisia sointuja, joissa illan ongelmakohdat tulivat esiin: Tuomiokirkon kryptan kuiva akustiikka ja sopraanojen verrattain hauras sointi eivät antaneet Sandströmin värisommitelmille niiden kaipaamaa mehevyyttä.
Bachin yksitoistaosainen Jesu, meine Freude on moniosaisuudessaan poikkeus säveltäjän motettituotannossa. Symmetrisessä, hallitussa rakennelmassa koraalijaksot ja imitatiiviset, fugeeravat, dramaattiset jaksot vuorottelevat. Eritoten konsertin päättäneessä Lobet den Herrn -motetissa kuoron miesten nautittava Bach-osaaminen, erityisesti pehmeinä ja ekspressiivisinä kaartuvat linjat, nousi hyvin esiin. Rannila otti esiin tanssillista sykähtelyä ja Bachin dramaattisia eleitä. Sen sijaan naisäänistä välittyi tietty kokemattomuus Bachin laulamisessa: ylä-äänet olivat usein ohuita, ja vaativimmissa osissa sopraanojen hapuilu säröitti tekstuuria. Vaikutelmaa yhä hankaloitti kryptan akustiikka, jossa yksittäiset äänet kuuluvat herkästi läpi. Perusointi oli silti kylläinen, ja Rannila rakensi motetteihin arkkitehtonisia kontrasteja ja napakoita aksentteja. Senja Rummukaisen, Maria Krykovin ja Matias Häkkisen continuoryhmä antoi teoksille niiden tarvitseman tuen.
Parhaimmillaan Kampin Laulu oli Joonas Kokkosen Laudatio Dominissa (1966), joka ei syyttä kuulu modernin suomalaisen kuororepertuaarin keskiöön. Kokkosen viisiosainen motetti kulkee lämpimän vapaatonaalisesti läpi avaruudellisten maisemien hyödyntäen myös erityistekniikoita kuten kuiskauksia. Sopraano-osasto oli teoksessa elementissään, ja koko kuoro leijaili innoittuneesti Rannilan linjakkaasti ohjailemassa läikähtelevässä kudelmassa. Sopraanosolistina lauloi himmeänkuulakas Elli Vallinoja, jolta olisi paikoin kaivannut lisää suoraviivaisuutta.