Keväinen kamarimusiikkiviikko huipentui tiistai-iltana, kun Spring Light Chamber Music -festivaalin erikoisvieras English Chamber Orchestra tarjoili päätöskonsertissa todellisen gourmet-kattauksen musiikillisia herkkuja. Huolella valitusta, selkeästä ohjelmasta syntyi suussasulava kokonaisuus, jossa kaikki yksityiskohdat todistivat, ettei ECO:a turhaan tituleerata yhdeksi aikamme parhaista kamariorkesteista. Illan hovimestarina hääri festivaalin taiteellinen neuvonantaja ja ECO:n entinen ylikapellimestari Ralf Gothóni.
Englantilainen kamariorkesteri on tunnettu ennakkoluulottomuudestaan. Sen tiivis kiertuekalenteri kattaa eksoottisiakin paikkoja, ja orkesteri tekee runsaasti yhteistyöstä nykysäveltäjien sekä elokuvamaailman kanssa. Sosiaalisesta profiloitumisesta kertoo esimerkiksi Close encountres -yleisökoulutusohjelma. Tiistaina sen soitosta loisti tinkimätön laatu ja huimaava eloisuus.
Konsertin alkupuoli oli omistettu Mozartin musiikille, jonka Englantilainen kamariorkesteri sai sädehtimään henkeäsalpaavan tuoreena. Säveltäjän 18-vuotiaana kirjoittama samalla kertaa poikamaisen vauhdikas ja vilpittömän ylväsmielinen sinfonia nro 29 kajahti ainutlaatuisen nautittavana, ja ajattoman keskittynyt tulkinta juhli Mozartin mestarillista mielikuvitusta. ECO osoitti olevansa maineensa veroinen: harvoin kuulee näin yhtenäistä soittoa. Orkesterin vahva sisäinen energia pulppusi itsenäisen eheänä kuin yhdestä olennosta. Hilpeän tuttavallisesti johtavan Gothónin vuosien 2000–2009 kausi ECO:n johdossa oli selvästi jättänyt jälkeensä suvereenin yhteisymmärryksen.
Tulkinta ihastutti motivoituneella tarkkuudellaan ja vaivattomalla intensiteetillään: linjojen ja nyanssien muotoilu, aksentointi ja kontrastit piirtyivät varmoina ja aromikkaina. Johanneksenkirkon akustiikka sopi kokoonpanolle erinomaisesti: sointi oli täyteläisen pyöreä mutta nautinnollisen iskukykyinen, ääni tuli lähelle. Miinuksena jousien pienetkin epäpuhtaudet kuuluivat armotta. Akustiikka myös voimisti orkesterin harvinaisen hienoa sisäistä balanssia: esimerkiksi alttoviulut nousivat esiin tavallista värikylläisempinä. Oboet liukuivat lumoavina jousitekstuurin yllä.
Sinfoniasta välittyi mitä elävimpänä perimozartmainen olemus. Teos on energisen juhlava vailla minkäänlaista pönäkkyyttä, täynnä vilpitöntä kujeilua ja spontaania iloa, joka hersyy ensimmäisen ja viimeisen osan tarttuvien teemojen riehakkaassa toistossa. Erityisesti yllättävissä lopetuksissa voi kuulla legendaarisen Mozartin naurun. Sähäkästä finaalista kehkeytyi laukkakisa, jossa kuulija saattoi vain maiskutella orkesterin muhkealla, rohkealla jousisoundilla, jossa oli kipakkaa kärkeä ja pehmeydessäänkin pikanttia eloisuutta.
Mozartin vuonna 1779 säveltämä kaksoispianokonsertto oli yksi niistä sävellyksistä, jotka oli tarkoitettu ikään kuin kahvipöydäksi Mozartin ja hänen siskonsa Nannerlin (Maria Annan) virtuoottiselle dialogille. Pianistista keskustelua pulppuavan teoksen solisteina soittivat Spring Light -festivaalin puuhapari Ralf Gothóni ja Anastasia Injushina. Dryadimainen, notkea Injushina henkäili pehmeitä ja loistokkaita repliikkejä, joihin Gothónin suorasukaisempi ja kiiltäväteräisempi piano vastasi. Roolit täydensivät toisiaan ja myös vaihtuivat viehkeän kisailun tiimellyksessä. Kuitenkin vasta viimeisessä osassa sävyrekisteri laajeni niin että nokkela dialogi nousi small talkin – tosin tavattoman henkevän ja tyylikkään sellaisen – tasolta kunnon väittelyksi, jonka tarkoituksena saksalaiseen tapaan ei ole tyrmätä vaan viihtyä. Tähän tosin saattoi vaikuttaa se, että pianot kuuluivat parvelle hieman mattapintaisesti. Orkesteri ei missään vaiheessa tyytynyt passiivisen tarkkailijan rooliin vaan täräytteli ulospäinsuuntautuneesti keskusteluun omia innokkaita kommenttejaan.
Benjamin Brittenin serenadi tenorille, käyrätorvelle ja jousille oli täysosuma konsertin pääruokalajiksi, sitäkin suuremmalla syyllä että Britten itse oli tärkeä vaikuttaja ECO:n historiassa. Useampikin kirkosta lähtevistä konserttivieraista kuului ihastelevan, kuinka ”englantilaisen” kuuloista musiikki oli. Kahdeksanosainen laulusarja on arvoituksellinen, fantastinen sykli, joka rinnastaa ajattomasti englantilaisten klassikkorunoilijoiden, mm. Ben Jonsonin, William Blaken ja Alfred Lord Tennysonin tekstejä eri ajoilta. Teoksen aavistelevista, maagisista tunnelmista tihkuu yksinäisen runoilijan yöllinen melankolia, unenomainen hurmio ja tuska.
Näihin tunnelmiin eläytyi häikäisevästi illan kiintoisa tuttavuus, nuori amerikkalaistenori Nicholas Phan, joka esiintyi Suomessa ensi kertaa. Kiinalais-kreikkalaista taustaa oleva Phan on keskittynyt 1700- ja 1900-lukujen musiikkiin. Ilmava, runollinen ilmaisu tulkitsi korviahivelevästi Brittenin mystistä nokturnetunnelmaa. Phanin kirkas, luonnollinen ääni hehkui instrumentaalista valoa ja emotionaalista suvereeniutta. Puheenomaisuus ja herkkä läsnäolo tekstissä loihtivat teokseen ainutlaatuista lumoa.
Maagisuutta uhkui myös Englantilaisen kamariorkesterin luottokäyrätorvistin John Thurgoodin soitto. Britten on kirjoittanut teosta kehystämään Prologin ja Epilogin soolokäyrätorvelle, mikä jo alleviivaa käyrätorven roolin tunnelman kannattelijana. Thurgood kohotti ilmaan pitkiä, leijuvia ääniä, jotka ympäröivät tenorin ekspressiivistä linjaa kuin tuoksu. Tosin haastava prologisoolo ei ollut niin varma kuin olin odottanut, joskin sävyltään koskettava.
Orkesteri muutti herkkää yömaisemaa kuin eläviä lavasteita unenomaisessa teatterissa. Se maalasi taustalle valtavan skaalan satumaisia yksityiskohtia Dirgen (”Valituslaulu”) kieppuvasta kauhukammiosta Hymnen riemuisasti kuunvalossa laukkaavaan Dianaan ja Tennysonin kaikuilevaan taikatunnelmaan: ”O hear! how thin and clear, / And thinner, clearer, farther going! / O sweet and far from cliff and scar / The horns of Elfland faintly blowing!” (Nocturne). Teoksen kenties kuuluisimman osan, Blaken “O Rose thou art sick” -runoa tulkitsevan kohtalokkaan Elegyn päätteeksi Thurgoodin käyrätorvi soi kuin Tennysonin ”keijumaan” ylimaallinen kaiku.
Laulusarjan kliimaksina on kuitenkin tuntemattoman 1400-luvun runoilijan sielunhädän kauhistunut purkaus Dirge. Orkesteri sai osan rytmiseen, kiirastulenomaiseen myllyyn hallusinatorista kerrosteisuutta, seinät halkeilivat ja kaatuilivat solistin ympärillä. Tässä osassa Phanin olisi kuitenkin kaivannut paremmin nostavan esiin toistuvan melodiakulun yksitoikkoisen kärsivää, takovaa kertautumista. Viimeisessä varsinaisessa osassa runoilijan pelästynyt sielu tuntui löytävän unen rauhan viulujen kutsuessa esiin vienoa sarastuksen valoa. Thurgoodin seesteisen mystinen off stage -epilogi päätti hienon kamarimusiikkiviikon hehkuvaan valonkajastukseen.