La Gamba. Mika Suihkonen, viola da gamba, Ballo della Battalia. Alba ABCD 301
Ortiz, Simpson, Marais, Forqueray.
Soitinmusiikin asema itsenäisenä musiikin alueena ei vielä 1500-luvulla ollut selviö. Nuotinnettujen sävellysten sijaan keskeistä oli soittaja ja tämän kyvyt. Varhaiset soitinmusiikkin lajit, kuten toccatat ja muunnelmateokset, oli tarkoitettu taituruuden esittelyyn ja perustuivat improvisaatioon. Virtuoosit kuitenkin kehittivät niin soitinmusiikin tekniikoita kuin lajejakin, ja sen rooli laulumusiikin rinnalla vakiintui.
Gambisti Mika Suihkosen ja continuoryhmä Ballo della Battalian uusi levy La Gamba esittelee monipuolisesti ja riemukkaasti tätä improvisaation perinnettä. Ohjelma ulottuu Diego Ortizin vuoden 1553 ricercareista Antoine Forquerayn musiikkiin 1700-luvun alkupuolelle. Myös maantieteellinen ja tyylillinen kehys on mukavan laaja: Christopher Simpsonin vapaan improvisatorisista preludeista siirrytään jouhevasti Marin Marais’n folia-variaatioihin.
Folia on varmasti ensimmäisiä mieleen tulevia esimerkkejä vanhan musiikin improvisoinnista puhuttaessa. Muusikot improvisoivat yleisesti tunnettujen melodioiden tai sointukulkujen päälle. Näistä syntyi myöhemmin itsenäisempiä sävellyslajeja. Diminuutiot ja divisiot pilkkoivat alkuperäistä melodiaa yhä virtuoosisemmaksi filigraaniksi, groundit olivat muunnelmasarjoja ja passamezzo, bergamasca, passacaglia ja chaconne sointukaavoja ja basso-ostinatoja. Linkki nykypäivän jazziin, kansan- ja pop-musiikkiin on vahva.
Muunnelmat ja improvisaatiot edustivat 1600–1700 -luvun ajatusta mimesiksestä, luonnon harmonian jäljittelystä. Niissä jokin tuttu toistui jatkuvasti muotoaan muuttaen. Samalla ne kuvastavat mestari-oppipoika -asetelmaa, oman taituruuden kehittämistä malleista lähtöisin. Ortizin ja Simpsonin divisiot olivatkin sävelletty oppimateriaaliksi. Sointupohja tai melodia tarjosi lähtökohdan luovuudelle, kekseliäisyydelle ja tekniselle väläyttelemiselle.
La Gamba -levyllä improvisatorisen musiikin kansanomainen tausta on tuotu hyvin esiin. Groundit ja variaatiot soivat nimenomaan kadulla ja kansanjuhlissa, joissa muusikot esittelivät taitojaan ja tanssittivat väkeä. Ricercaret, ”uudelleen etsimiset”, olivat renessanssimuusikon sound check ja passacaglia tarkoitti laulun välisoittona esitettyä hurjaa kitarasooloa. Renessanssin soitinmusiikki sai myös innostuneita vaikutteita juuri löydetystä Latinalaisesta Amerikasta. Hovien ylväs chaconnekin oli alunperin railakas kitararämpytys Atlantin takaa.
Ballo della Battalia soikin nyt erityisen maukkaissa lattarisävyissä Stefanos Hirvosen, Jarmo Julkusen, Eero Palviaisen ja Andrew Lawrence-Kingin näppäilysoittimien ansiosta. Erittäin oleellisena mausteena toimii Ricardo Padilla vaihtelevine lyömäsoittimineen. Perinteisen continuon muodostavat cembalisti Annamari Pölhö ja gambisti Maija Lampela, mutta suurin osa raidoista soi ikään kuin kadulle jalkautuneena ilman cembalon tuttua rapinaa.
Tällaisen improvisaation perusideana on komppiryhmän vakaasti pyörivä sointukulkumylly, jonka päällä solisti saa rauhassa peuhata. Yksitotisesta ”säestyksestä” on kuitenkin turha puhua – soittajat muodostivat yhdessä jammailevan kokonaisuuden, jossa komppaajat kokeilivat, irrottelivat ja yllättivät siinä missä solistikin. Levyllä tämä tuleekin erinomaisesti esiin. Stefanos Hirvosen kehittelemät introt ovat hyviä esimerkkejä improvisatorisesta mielikuvituksesta, samoin se rikas soittotekninen keinovarasto, jolla näppäilijät koristelevat ja lisäävät erikoistehosteita musiikkiin. Solistinen gamba saa taustakseen vaihtelevia ja raikkaita sointimattoja. Rytmikkyys ja hyväntuulinen rentous leimaavat tulkintaa. Koska gamba tässä tulkitsee muistiinmerkittyjä improvisaatiosävellyksiä, on jammaileva luovuus selkeimmin valloillaan juuri komppiryhmässä. Äänityskin tukee tätä hyvin, solistinen gamba on pikemminkin ääni muiden joukossa, ja erilaisten kitaroiden, luuttujen ja harpun vivahteet pääsevät hyvin esiin.