Tällä viikolla Helsingin kaupunginorkesteri esitti ylikapellimestarinsa John Storgårdsin johdolla kiinalaissäveltäjä Tan Dunin ”interaktiivisen konserton sellolle, orkesterille ja videokuvalle” The Map. Solistina teoksessa, jonka kantaesittäjä vuonna 2001 oli kiinalais-amerikkalainen Yo-Yo Ma, toimi ahkerasti maailmalla kiertävä Anssi Karttunen.
The Map:n postmodernista, ”ex-sentrisestä” problematiikasta kiinnostuneille voi suositella Mary Joe Hughesin mielenkiintoista esseetä Boston Collegen The New Arcadia Review -verkkolehdessä. Hughes keskittyy säveltäjän kuvaamaan prosessiin ”sielun keräämisestä”: muistin arkeologian soveltamisesta taiteelliseen ilmaisuun. Konsertto on kartta, koska siitä tuli säveltäjän opas musiikillisten juuriensa jäljittämisessä.
Tan Dunin mielestä hänen vuonna 1981 kohtaamansa Ba gua -rumpalin (joka mitä ilmeisimmin oli soittimensa – kiven – virtuoosi ja pystyi jopa kaksiääniseen ilmaisuun) henki on meissä kaikissa. ”Minulle hän on äänten, kulttuurien ja muistojeni kartta. Uskon, että [konserttoni myötä] kaikki ymmärtävät, että menneisyydessä, nykyisyydessä ja tulevaisuudessa on aina [tämä] kivimies.”
Kun säveltäjä kaksikymmentä vuotta myöhemmin palasi samaan kylään äänittämään tätä suurenmoista muusikkoa, hänelle kerrottiin ”teen jo kylmenneen”, ja traditio oli ehtinyt kuolla sukupuuttoon. Tan Dun ryhtyi silloin ”kurottamaan sydämeeni ja piirtämään kartan, jota voisin käyttää löytääkseni hänet uudelleen”, ja kuvaamaan ja äänittämään kotimaakuntansa Hunanin etnisten vähemmistöryhmien musiikkia.
Video-osuuden myötä teoksella on Hughesin mielestä sekä säilyttävä että uutta luova identiteetti. Sellon tehtävä on olla dialogissa videolla esiintyvien hunanilaismuusikoiden kanssa, ja musiikkinumeroista vain yksi on rekonstruktio, nimittäin säveltäjän itsensä soittama kivirummutusjakso, johon myös orkesterin perkussionistit yhtyvät. Mitä ilmeisimmin on projisoinnit tarkoitus tehdä näyttävästi (ja ennen kaikkea yleisölle näkyvästi), kuten Tan Dunin, Karttusen ja Shanghain sinfoniaorkesterin DVD-taltioinnista voi päätellä.
Tan Dun kuvaa kauniisti hetkeä, jolloin hän päätti säveltää The Mapin antifonin muotoon: hän selitti alun perin kylien ja peltojen väliseen kommunikointiin tarkoitettua ”lentävää laulua” laulavalle nuorelle naiselle, että tämä tulisi laulamaan hyvin kuuluisan sellistin kanssa toisella puolen maapalloa. ”Hänen laulunsa voi olla tuhansien vuosien ikäinen, mutta voimme silti laulaa ja soittaa hänen kanssaan, ja kun olemme kuolleita, tulee monia uusia hänen kanssaan soittavia sellistejä, jotka vievät tätä vanhinta kulttuuria tulevaisuuteen. Tämä on se kartta.” Vuoropuhelu musiikillisten lähteiden ja ihmissielun välillä ei siis katso ajallista tai paikallista etäisyyttä.
Helsingissä keskiviikkoillan yleisö otti teoksen innostuneesti vastaan. Helsingin Sanomien Hannu-Ilari Lampila vertaa sävellystä Stravinskin Kevätuhriin ja sanoo sen olevan ”varmasti viime aikojen kaikkein jännittävimpiä ja kiehtovimpia uusia suuria orkesteriteoksia”. Entä mitä maailmalla on kantaesityksen jälkeen sanottu? Washington Postin Gail Wein kiittelee (vuonna 2005) elävän ja nauhoitetun äänen ja videon yhdistelmää, joka ulottuu sukupolvien ja kulttuurien, vuosien ja mannerten yli. Ionartsin Charles T. Downey keskittyy kehumaan kiehtovaa värimaailmaa, etenkin lopun kivikvartettia.
Toisenlaisiakin ääniä on kuultu. ”The Map pyrkii sekä dokumentoimaan vanhaa kiinalaista taidetta että pitämään sen elävänä modernin teknologian avulla. Kuitenkin perinteiset, videoaladobiin säilötyt esitykset vaikuttavat etnomusikologisen museon näyttelyesineiltä elävän sinfoniaorkesterin rinnalla. […] Partituurin parasta antia on sen värikäs ja mielikuvituksellinen kirjoitustapa, joka käyttää suurta määrää erikoisefektejä antamatta niiden liukua pelkäksi koristeluksi”, kirjoittaa Guardianin George Hall 23.3.2009.
Telegraphin Ivan Hewettin mielestä kappale alkoi lupaavasti, mutta ”ennen pitkää hennot ja kiinnostavat äänet antoivat tietä suurille ja kliseisille sellaisille […] Teoksessa oli yksi liikuttava hetki, kun solisti (erinomainen Anssi Karttunen) kaiutti korkeaa, epäsentimentaalista kansanlaulantaa jousten luodessa harmonista sädekehää. Mutta jälleen tarve hurmata meidät melulla ja spektaakkelilla voitti […] Tan Dunin pyrkimykset ovat olleet kiitettäviä: hän on elänyt maalaisten joukossa, todistanut ikivanhoja rituaaleja ja kärsinyt kulttuurivallankumouksen keskellä. Siksi onkin erityisen merkillistä, että hän haluaa lisätä nouveau riche -orkesteriverhoilun johonkin niin pelkistettyyn ja niin totuudelliseen.”
Youtubessa voi katsoa dvd:lle taltioitua esitystä Fenghuangista Hunanista, josta artikkelin kuvakin on. Tan Dunin muita puhuttavia teoksia ovat esimerkiksi vesi- ja paperikonsertot.