Ictus on brysseliläinen, vuodesta 1994 koossa ollut nykymusiikkiyhtye, joka toimii Belgian flaamilaisen alueen hallinnon puitteissa ”samanmielisten freelance-muusikoiden kollektiivina”. 25 jäsenen joukkoon kuuluu myös oma ääniteknikko elektroakustisia teoksia ja sähköistä vahvistusta varten. Yhtyeellä on käynnissä muun muassa eklektisen soitinrakentajan ja teoreetikon Harry Partchin musiikkiin keskittyvä projekti, aiemmista satsauksista voi mainita Luciano Berion 60-luvun riemastuttavan fuusioteoksen Laborintus 2 esityksen Bruggessa vuonna 2003.
Ictus soitti Juhlaviikoilla sekä Gustav Mahlerin musiikkiin perustuneessa monitaiteellisessa esityksessä että omassa konsertissaan, jossa se esitti Steve Reichin teoksia. Reichia voi pitää ”toisen polven” minimalistisäveltäjistä (kantaisien ollessa La Monte Young ja Terry Riley) ensimmäisenä: varhaiset nauhateokset It’s Gonna Rain ja Come Out ovat tehokkaita edelleen.
Säveltäjän musiikkia on kuultu näin paljon viimeksi Sibelius-Akatemian Clapping Music -festivaalilla neljä vuotta sitten. Silloin mukana oli muun muassa magnum opus Music for 18 musicians ja myöhempi, säveltäjän juutalaisista juurista ammentava Tehillim. Nyt Huvilateltassa oli mahdollisuus kuulla erinomainen tulkinta Reichin ehkä parhaasta varhaiskappaleesta Four Organs.
Tammikuussa 1970 sävelletty Four Organs perustuu yhden soinnun (joka on e-duurin dominantti lisäsävelin) aspektien tutkimiseen ja sen venyttämiseen yhden kahdeksasosan mitasta yli minuutin kestoon reilun vartin aikana. Reich (ja varsinkin kaupallisesti menestyinein klassisen musiikin nykysäveltäjä Philip Glass) huomasivat, että 60-luvulla rockyhtyeiden arsenaaliin ilmestyneet kompaktit sähköurut sopivat yksinkertaisine, huojumattomine äänen väreineen myös harmonian ja rytmin kehittelyyn keskittyvän minimalistisen musiikin tulkitsemiseen.
Ictus oli nyt korvannut alkuperäiset Farfisa-urut erinomaisilla syntetisoiduilla vintage-saundeilla, herkullisesti pikkuriikkisen eri vireissä. Muutenkin konsertin äänimaailma oli lähes kautta linjan erinomainen: saundeissa oli riittävää ytyä, mutta liian kovaa ei ainakaan omaan makuuni luukutettu.
Olin etukäteen hieman skeptinen, jaksaisinko kuunnella näin montaa Reichin perkussiiviseksi musiikiksi laskettavissa olevaa kappaletta peräjälkeen. Ennakkotiedoissa puhuttiin ”hypnoottisesta äänimaisemasta”, jonka Ictus loisi säveltäjän varhaisteosten pohjalta. Teoksiin ei kuitenkaan oltu (onneksi) lisätty mitään, vaan konsertin toteutus osoittautui perin yksinkertaiseksi: vailla suurempia seremonioita arkivaatteisiin pukeutuneet soittajat siirtyivät kappaleesta toiseen, ja kokonaisuus piti otteessaan musiikin voimalla. Kiitosta myös kauniisti led-valoilla visualisoidusta lavasta.
Konsertin toisessa urkukvartetossa Phase Patterns oli jännittävän kaleidoskooppimaista, vaihesiirrosta syntyvää pyörivää rytmin ja melodian leikittelyä. Loppupuolella bassosaundit olivat kylläkin niin tukevat, että epäilin jo äänimieheen lisänneen ylimääräisen stemman kappaleeseen, mutta tämä äänentoiston ekvalisointiin liittyvä lapsus oli konsertin ainoa.
70-luvun alussa Reich kehitteli Drumming-teoksessa vaihesiirron ideaa pitemmälle. Ictusin letkeästi svenganneet soittajat ottivat kokonaisuudessaan puolitoistatuntisen kappaleen ensiosan viritetyistä bongorummuista yllättävän monia sävyjä kaksipuoleisilla kapuloillaan. Tässä, samoin kuin Marimba Phase -duossa, kuulemiskokemus oli kiintoisa, kun riittävän monen repetition jälkeen turtuu ja tuudittautuu nautinnolliseen rytmiin, mutta vähän väliä havahtuu muuttuneeseen äänimaisemaan – kuin junan kyydissä. Marimbakappaleessa onnistunut äänenvahvistus toi esiin hienon soittimen yhtaikaisten sykkivien sointujen aikaansaaman resonanssin.
Vaikka Four Organs olisi mainiosti käynyt päätösnumerosta, kilkutti konsertti komeasti loppuunsa viiden clavistin ensin laajentaessa, sitten supistaessa Music for pieces of wood:n 12-sävelistä materiaalia.