2.4. Pitkäperjantai. Tämä on päivä jolloin ei tule tehdä mitään. Enkä olet tehnytkään. Ystäväni ja kollegani Barin yliopistosta, prof. Augusto Ponzio on käyttänyt termiä ’diritto di infunzionalità’ , oikeus toimimattomuuteen. Se on varmasti yksi ihmisen perusoikeuksia.
Paitsi aamulla kokeilin hieman pianolla Reynaldo Hahnin pianokvartettoa torstaisen harjoittelun jälkeen. Hänhän oli Proustin musiikkineuvonantaja ja ystävä, venezuelalaissyntyinen säveltäjä (1871-1947) josta tuli Pariisin oopperan johtaja. Hän sävelsi operetteja, kamarimusiikkia, lauluja, pianokonserton, hänen äänensä voi kuulla levykansiossa Les introuvables du chant francais (EMI), jossa hän esittää kupletin Qu’est ce qu’il faut pour être heureux. Joka tapauksessa hänellä on hieno viulusonaatti ja pianokvartetto ja –kvintetto. Hänen musiikkinsa kuulostaa yksinkertaiselta, mutta ei ole sitä pohjimmaltaan ollenkaan, se on rytmisesti hyvin epäsäännöllistä. Viulusonaatissa tunnustan lisänneeni ensiosassa yhden ylimääräisen aksentin sivuteeman joka tahtiin.
Pianokvarteton hidas osa on jollain tavalla sibeliaaninen pitkine urkupisteineen – ja muuten samoin hänen tunnettu ’melodiensa’ Si mes vers avaient des ailes (Jos säkeilläni olisi siivet). Soinnut viittaavat joskus Messiaeniin.
1.4. Kiirastorstai. Aamulla harjoitukset juhlasalissa, soitan edelleen Chaussonia ja nyt myös Hahnia. Illalla radiosta tulee Matteus -passio birminghamilaisversiona Simon Rattlen johdolla. Sointikuvaltaan keveämpi ja heleämpi kuin mitä tehdään Suomessa perinteisesti. Mutta mihin perustuu tämän teoksen keskeinen asema musiikin historiassa? J.S. Bach tiesi itse kirjoittaneensa päääteoksensa. Siinä yhdistyvät ja huipentuvat barokin musiikin kaikki aspektit, se on musiikin monumentti siinä missä joku Michelangelon Viimeinen tuomio huipentaa koko Italian renessanssin maalaustaiteen.
Mutta miten Matteus -passio on kohonnut suuruuteensa? Epäilemättä se on eräänlainen ooppera, vaikka onkin uskonnollinen teos. Se on ooppera ilman näyttämöä, ilman visuaalisuuta mutta jostain syystä sen teho on voimakkaampi kuin minkään oikean oopperan. Kyseessä on tietenkin erään tarinan kertominen ja tarina ei ole mikään ’throw-away-story’ , kertakäyttöteksti, vaan historia joka halutaan kuulla aina uudestaan ja uudestaan, koska se on samalla niin syvästi vertauskuvallinen ja keskeinen koko kulttuurissamme. Mutta oopperassa yleensä eeppinen tarinan kerronta hidastaa juonen etenemistä ja on epädramaattista. Matteus passiossa sen sijaan juoni harkitusti keskeytetään monet kerrat, eikä jännite silti katoa minnekään.
Tarina kerrotaan italialaisesta oopperasta lainatulla tyylikeinolla secco recitativolla, jonka tehtävä oopperassa on välittää tietoa, siksi sanojen, semantiikan on oltava ymmärrettävää ja yksiselitteistä. Resitatiivin käyttö tekee kerronnasta ikään kuin raportaasia, tosielämän kertomusta , se luo realistisen kerronnan ’effet de sensin’ , merkitysvaikutelman kuten semiotiikassa sanottaisiin. Tapahtumat tässä tarinassa ovat sinänsä ahdistavia, kauhistuttavia, väkivaltaisia – niistä kertominen on kuten psykoanalyytiko Sirkka Knuuttila on todennut ’traumafiktiota’ (ks Knuuttilan väitöskirja Fictionalising trauma, University of Helsinki 2009). Mutta traumaattisen tapahtuman pelkkä kuvaus ei vapauta meitä sen sisältämästä ahdistuksesta, das Unheimiliche –elementistä kuten Freud sanoi, vaan siihen tarvitaan emotionaalista, eläytyvää kerrontaa. Se toteutetaan nimenomaan barokin instrumentaali – ja vokaalimusiikin kaikin tyylikeinoin, lajein ja affektein, kuorojen ,solistiaarioiden, orkesterin välisoittojen avulla. Ne kommentoivat tapahtumia, keskeyttävät niiden etenemisen, sallivat kuulijan pysähtyä pohtimaan, eläytymään, tuntemaan ja kuuntelemaan – itseään. Näin ollen itse draamaa ei näytetä lavalla, eikä sitä tarvitsekaan, vaan sen kulkua seurataan sen kautta, miten musiikki reagoi siihen. Tällä tavoin vaikutus on huomattavasti tehokkaampi kuin jos kaikki vain näytettäisiin spektaakkelina. Matteus passio on siis ooppera ilman oopperaa, ilman spektaakkelia, ainoa spektaakkeli on sisäinen. Toimintaa ei juuri esitetä sellaisenaan, vaan sen vaikutusten kautta.
Kuorot edustavat yhteisön ääntä – kuten jo antiikin tragediassa – tai kuten myöhemmin romantiikan kaudella todettiin, se toimii elävänä muurina näyttämön ja katsomon välillä. Koraalit ovat samoja joita seurakunta laulaa yhdessä jumalanpalveluksessa, näin ollen kuulija voi maksimaalisesti samaistua niihin. Ne tuovat kuulijat yhteisönä tapahtumien keskipisteeseen, pakottavat seuraamaan niiden kulkua. Mutta toisaalta samat kuorot toimivat myös dramaattisina tehokeinoina, ulvovana kansanjoukkona. Kuoro siis omaa useampia narratiivisia rooleja. Tällä on se teologinen funktio, että kärsimysdraaman aiheuttajia ovat kaikki syntiset, aivan samat, jotka välillä laulavat koraalia ja ovat jo kohta valmiita mihin tahansa tekoihin. Instrumentaalimusiikki ja vokaalisoolot yhdistävät barokin kansalliset koulut, italialaisen, ranskalaisen ja saksalaisen, ja ovat jo itse asiassa Empfindsame -tyylin eli tunteellisen tyylin kynnyksellä Musiikin abstraktin affektiivisuuden käyttö on mestarillista, Sicilianon kolmipolvinen rytmi on viimeisen baritoniaarian rauhoittava peruskuvio kun kaikki on jo ohi ja musiikki on saavuttamassa katharsiksen metafyysisenä lohdutuksena. Sen huipentaa loppukuoro, jossa etäännytään draaman ja kerronnan tasosta absoluuttisen musiikin tasolle eräänlaisena transsendenssina.
26.3. Tänään on Helsingin yliopiston 370. vuosijuhla, arvokas tilaisuus, jota seuraa vastaanotto päärakennuksen tiloissa. Osallistun yleensä aina. Aluksi soittaa Postiglione- niminen nuori kvartetti, hyvin elävästi ja musikaalisesti Mozartia ja sitten vielä Lipposen puheen jälkeen Shostakovitshia. Yleensä juhla huipentuu johonkin arvokkaaseen musiikkinumeroon… mutta mitä kuullaankaan: iskelmämusiikkia. Saukin sanoittama Yksin, Piazzollan Buenos Airesin Maria ja Las chicas del tango (sinänsä mukavien nuorten hyvin esittämänä). Katson käsiohjelmaa: tämä musiikkipuoli on ’courtesy (!) by Sibelius Academy’. Yliopisto on siis ulkoistanut muiden ohessa myös musiikin. Muistuttaisin, että yliopistolla on kuitenkin rikas omaehtoinen musiikkielämänsä, useita orkestereita kuten YS ja Akateeminen puhallinorkesteri, kuoroja runsaasti, kamarimusiikkiryhmiä, HYMS joka tuottaa juhlasaliin kansainvälisiä huippukonsertteja – ilmaiseksi!! – kuten vain pari viikkoa aiemmin Charles Rosenin Chopin resitaalin. Miksi heille tai oikeammin meille ei anneta kallisarvoisia esiintymistilaisuuksia yliopiston juhlissa? Kenen yliopistossa olemme?