Olivier Messiaen oli säveltäjä, jolle näkymättömät ilmiöt olivat vähintään yhtä merkityksellisiä kuin näkyvät. Hän oli mieltynyt sanaan impalpable, joka toistuu siellä täällä hänen tulkintamerkinnöissään sekä teosten esipuheissa. Sana tarkoittaa jotain hienonhienoa, haurasta, aineetonta, jotain sellaista, joka pakenee kosketusta. Musiikissa väri (couleur) oli hänelle vähintäänkin yhtä tärkeä – ja objektiivinen – totuus kuin muut mahdolliset perusainekset. Väri taas on ilmiö, jonka olemus tuntuu pakenevan määritelmiä. Messiaen kuuli värit omien sanojensa mukaan ”mielen silmällä”. Värit nivoutuivat ennen muuta harmoniaan, ääniyhdistelmiin. Sana, jota hän käyttää tässä yhteydessä, on nimenomaan couleur eikä timbre, joka tarkoittaa sointiväriä. Sointivärillä puolestaan voi olla mielensisäisiä värejä voimistava tai haalistava vaikutus. Messiaen oli säveltäessään tietoinen ääniyhdistelmien hänen sisällään synnyttämistä väriyhdistelmistä: hän asetti yhdistelmiä päällekkäin suhteuttaen niiden keskinäisiä vivahteita. Tällä tavoin hän kehitti omalaatuisen mutta sisäisesti johdonmukaisen systeemin. Iän myötä hän korosti kaikkialla läsnäolevan värin merkitystä enemmän ja enemmän. Äänen ja värin yhteys oli hänelle ikuisen elämän vertauskuva, aavistus kaikkien aistitoimintojen yhtymisestä.
Messiaen tiivisti näkemyksensä musiikin mahdollisuudesta ilmaista pyhyyttä Notre Damen esitelmässään vuonna 1977. Hän nimesi kolme näkökulmaa: liturginen musiikki, uskonnollinen musiikki sekä äänen väri ja häikäistyminen. Mitä hän näillä tarkoittaa? On selvää, että liturginen musiikki seuraa messun rakennetta ja saa merkityksensä sen sisällöstä. Messiaenin mielestä vain gregoriaaninen laulu kelpaa tähän tarkoitukseen: sen puhtauden, ilon ja keveyden avulla sielu voi kohota totuutta kohti. Uskonnollisen musiikin joukkoon taas mahtuvat monet aikakaudet, maat ja erilaiset esteettiset näkemykset. Messiaenin mukaan kaikkea sellaista taidetta, joka pyrkii kunnioittaen ilmaisemaan jumalallista mysteeriä, voidaan pitää uskonnollisena. Hän ei rajaa tätä ryhmää minkään tietyn uskontokunnan sisään vaan mainitsee esimerkkejä Johann Sebastian Bachin teoksista tiibetiläiseen ja japanilaiseen musiikkiin. Kolmas näkökulma, äänen väri ja häikäistyminen on Messiaenin mukaan tärkein ja vaikein: Jos meillä on tuntuma sävelten ja värien yhteydestä sekä kyky antautua niiden pauloihin ja häikäistyä niistä, voimme Messiaenin mielestä niiden kautta jollakin tavoin koskettaa tuonpuoleista. Koska siis tuonpuoleisen koskettaminen tulee mahdolliseksi häikäistymisen kautta, pitäisi kaiken sakraalin taiteen olla ennen muuta eräänlainen sointien ja värien sateenkaari. Messiaenin käyttämä ranskankielinen sana l’éblouissement tarkoittaa sokaistumista, häikäistymistä, lumoutumista. Värien hehkua ajatellen olen päätynyt käyttämään sanaa häikäistyminen.
Keskityn esityksessäni äänen värin ja häikäistymisen näkökulmaan, joka saattaa pilkahtaa myös muissa Messiaenin kuvaamissa kategorioissa. Hänen musiikissaan on toki monia muita uskonnollisina ymmärrettäviä vertauskuvallisia viitteitä kuin väri. Koska värin vaikutus on hänen mukaansa kuitenkin läsnä kaikkialla, tulen sen myötä kosketelleeksi muitakin elementtejä hänen musiikissaan. Messiaen kasvoi runoilijaäitinsä Cécile Sauvagen voimakkaan symbolistisessa vaikutuspiirissä ja tottui ilmaisutapaan, jossa symboleita käytettiin kuvaamaan ihmisen tiedotonta minää ja jotain näkymätöntä hänen ulkopuolellaan. Messiaen liittää suuren osan teoksistaan Raamatun tekstiin tai muihin katolisen kirkon teksteihin, minkä hän on myös ilmaissut teosten nimissä ja esipuheissa. Hän on halunnut antaa runsaasti kirjallisia lähtökohtia musiikkinsa tulkitsijoille ja kuulijolle. Se onkin ymmärrettävää, kun ottaa huomioon hänen kasvuympäristönsä. Isäkin oli tunnettu Shakespearen draamojen käännöksistään. Näkemys musiikista sointien ja värien sateenkaarena sisältää kuitenkin ajatuksen siitä, että musiikki voisi puhtaasti omin keinoin – ilman sanojen piirtämiä rajoja – ilmaista jumalallista mysteeriä, saattaa kokijan pyhyyden äärelle. Näin se nousee Messiaenin ajattelussa muiden näkökulmien yläpuolelle: ”… mutta värillinen musiikki saa aikaan samanlaisen vaikutuksen kuin keskiaikaiset lasimaalaukset ja ruusuikkunat: se lumoaa meidät häikäisyllään. Koskettaen samanaikaisesti jaloimpia aistejamme kuuloa ja näköä se herättää herkkyytemme, kiihottaa mielikuvitustamme, lisää ymmärrystämme, nostaa meidät käsitteiden yläpuolelle. Näin saamme mahdollisuuden saavuttaa jotain korkeampaa kuin järki ja intuitio: saamme kokea uskon.”
Messiaen halusi säveltää ”… musiikkia, joka olisi uskon akti, musiikkia, joka koskettaisi kaikkea kadottamatta hetkeksikään läheisyyttä Jumalaan”. Tämä ”kaiken koskettaminen” kertoo siitä katolisesta traditiosta, ns. ”uustomismista”, joka oli Messiaenille läheinen. Se perustuu vahvasti Tuomas Akvinolaisen filosofiaan. Tuomaan mukaan kaikkeus on kokonaisuus, jonka kaikki osat järjestelmällisesti liittyvät toisiinsa kuvastaen Jumalaa ja Hänen hyvyyttään. Tämän ajattelun pohjalta tuntuu loogiselta, että Messiaen piti oman sävelkielensä samankaltaisena, sävelsi hän sitten uskonnolliseksi tai maalliseksi katsottua musiikkia: Hän ei edes halunnut käyttää termiä ”maallinen musiikki”. Hän sanoi: ”Mutta ei ole olemassa mitään erillistä uskonnollisen musiikin tyyliä, jos lähdetään siitä, että Jumala on ollut olemassa ennen mitään muuta ja tulee olemaan kaiken muun päätyttyä ja että Hän on ajan ulkopuolella ja ikuinen. Kaikesta siitä, minkä tiedämme ja näemme ja mikä ei ole Häntä mutta kuitenkin heijastusta Hänestä, voi saada aikaan uskonnollista musiikkia.” Esimerkiksi Messiaen käytti usein samanlaista harmonista maisemaa kuvatessaan jumalallista rakkautta ja inhimillistä eroottista rakkautta, jonka hän näki parhaimmillaan jumalallisen rakkauden heijastumana.
”En todellakaan tiedä, olenko esteetikko, mutta haluan sanoa, että olen erityisen mieltynyt kimmeltävään, hienostuneeseen, jopa hekumalliseen musiikkiin. Musiikkiin, joka laulaa. Lasimaalauksen, vastavärien pyörteen kaltaiseen musiikkiin. Musiikkiin, joka kuvaa ajan loppua, kaksiselitteisyyttä, kirkastettuja ruumiita, jumalallisia ja yliluonnollisia mysteerejä. Teologinen ’sateenkaari’.” Messiaen kuvaa vuonna 1944 ilmestyneessä omaa sävelkieltä esittelevässä oppaassaan Technique de mon langage musical pyrkimystään luoda ”teologinen sateenkaari” (arc-en-ciel théologique) musiikin keinoin. Hän kuvaa sateenkaaren värien syntyvän ”mahdottomuuksien lumon” kautta. Mahdottomuudella hän tarkoittaa sitä, että tiettyihin hänen sävelkielensä perusaineksiin – kuten hänen käyttämiinsä moodeihin ja symmetrisiin rytmeihin – nivoutuu niiden rakenteesta johtuvia rajoituksia: Siitä aiheutuvan lumon hän uskoi vaikuttavan kuulijaan, vaikka tämä ei tietäisi mitään teoksen rakenteesta. Moodit (modes a transpositions limitées) ovat rajoitetusti transponoitavissa, muutaman kerran jälkeen päädytään jo enharmonisesti tuttuihin säveliin. Moodit näyttävät asteikoilta, mutta niiden käyttöperiaate on enemmän harmoninen kuin melodinen. Kullakin niistä on oma väripalettinsa, sitä rikkaampi mitä rajoitetumpi on transponointien määrä. Symmetrisiä rytmejä (rythmes non-rétrogradables) ei voi kääntää takaperin, koska ne jo itsessään sisältävät yhden pienen luennan takaperin. Luettaessa rytmi vasemmalta oikealle tai päinvastoin kestojen järjestys siis pysyy samana. Näiden edellä mainittujen ainesten kiehtovuus ja omintakeisuus syntyy Messiaenin mukaan juuri mahdottomuudesta, joskin hän itsekin piti nuorena luomaansa termiä le charme des impossibilités myöhemmin hieman naiivina. Kuitenkin hän sanoi: ”Jos käytetään sanaa lumo (charme) sen todellisessa etymologisessa merkityksessä maaginen lumo (enchantement magique), tarkoitetaan sitä, että tietyillä matemaattisilla mahdottomuuksilla ja tietyillä suljetuilla kehillä on taianomaista tehoa, maagista voimaa, lumoa.”
Sateenkaari levittäytyy taivaan ja maan välille, linnut laulavat Messiaenin musiikissa sanansaattajina tuntemattoman taivaallisen sfäärin ja tutun inhimillisen maiseman välillä. Sateenkaari, Messiaenin usein käyttämä runollinen kuva, tuntui symboloivan hänelle jumalallista valoa. Hän viittaa Matthias Grünewaldin maalaukseen Kristuksen ylösnousemus, joka on Isenheimin alttaritaulun osa. Siinä näynomainen kirkastettu Kristus kohoaa avonaisesta haudasta tummalle tähtitaivaalle. Messiaenin mielestä Grünewald ilmaisee ylösnousemuksen riemun juuri sateenkaarella, jonka hehku ympäröi Kristusta sinivihreänä, punaisena ja kultaisena ja samalla näyttää saaneen alkunsa hänen hahmostaan. Sateenkaari, ympäröiden enkelin päätä, näyttäytyi Messiaenille värillisissä unissa hänen ollessaan sotavankileirillä 1940 – 41. ”En ole voinut unohtaa elämässäni tätä erityisen merkittävää hahmoa, tätä mahtavaa ja valontäyteistä enkeliä, joka ilmoittaa ’ajan lopusta’ ja jonka hiukset ovat kuin sateenkaari.” Messiaen omisti vankileirillä säveltämänsä Aikojen lopun kvarteton tälle enkelille, josta Ilmestyskirjan 10. luku kertoo: ”Sitten näin taas uuden, mahtavan enkelin, joka tuli alas taivaasta. Hänellä oli pukunaan pilvi ja hänen päänsä päällä oli sateenkaari…” Visio kaikki värit heijastavasta kaaresta sai Messiaenin hänen omien sanojensa mukaan säveltämään värikkäät sointukulut kvarteton toiseen osaan. Teoksen esipuheessa on myös ensimmäinen julkaistu merkintä hänen harmoniaan liittyvistä väriassosiaatioistaan.
Messiaenin mielestä Ilmestyskirja on Raamatun kaunein ja merkittävin tekstikokonaisuus. Sen loistavat sadunomaiset värit symboloivat hänen mukaansa jumalallista valoa. Ihmeellisin on neljännen luvun kuvaus jumaluudesta: ”Näin, että taivaassa oli valtaistuin ja sillä valtaistuimella istui joku, joka loisti kuin jaspis ja karneoli. Valtaistuinta ympäröi sateenkaaren kaltainen smaragdinvärinen hohde.” Messiaen kiinnittää huomion siihen, että jumaluutta ei tässä mainita nimellä vaan häikäistymiselämyksenä, joka tuottaa vastavärien resonanssin: jaspis ja karneoli ovat punaisia, niiden loiston ympärillä on smaragdinvärinen vihreä hohde. Kun tuijottaa valkoiselle taustalle maalattua voimakkaan punaista kuviota, alkaa väri kuvion reunoissa loistaa yhä intensiivisemmin samalla kun valkoinen sen ympärillä vihertyy. Messiaen vertaa tätä ilmiötä korvan välittämään yläsävelten kuulemiseen. Vastavärien ja luonnollisen resonanssin kokeminen oli hänen mielestään edellytys musiikin täydelliselle ymmärtämiselle. ”Uskon, että nämä kaksi toisiinsa liittyvää ilmiötä ovat äärimmäisen tärkeitä ja tieteellisestikin todistettavissa: ne voi nähdä ja kuulla, ne ovat totta ja luonnollisia. Kaikki muu on inhimillistä keksintöä, jolla ei ole samanlaista arvoa kuin luonnonilmiöillä.” Messiaen tutki monin tavoin resonanssin mahdollisuuksia ääniyhdistelmissään. Hän asetteli komplementtivärejä erilaisiin suhteisiin toisiinsa nähden. Värikontrastin käyttämiseen 12-sävelisissä soinnuissa vaikutti ilmeisen voimakkaasti taidemaalari Robert Delaunay, joka antoi maalauksissaan värien välisille suhteille ensisijaisen merkityksen. Hän maalasi kokeilumielessä simultaanikiekon. Siinä erilaisiin kontrasteihin toisiinsa nähden järjestetyt värikaistaleet kiertävät kehinä intensiivistä keskustaa: värien välillä tapahtuu liikehdintää samanaikaisesti (simultaanisesti) joka suuntaan. Vierekkäin asetetut värit vaikuttavat toisiinsa jättämällä katsojan silmään komplementtivärinsä jälkikuvan. Messiaen sanoo soinnuistaan: ”… Kun musiikissani on sointu, siinä on mukana yläsävelet sekä lisäksi eräänlaiset ’alasävelet’. Niin ollen minulla on kaksitoista säveltä, mutta ne eivät muodosta riviä tai klusteria vaan ikään kuin värien samanaikaisen kontrastin, osatekijöinä varsinainen väri ja toinen, joka kuullaan vain erittäin heikosti, hehkunomaisesti, sen ylä- ja alapuolella.”
Teoksessa Couleurs de la Cité céleste (Pyhän kaupungin värejä) Messiaen koki olleensa syvimmillään äänen ja värin yhteyden tutkimisessa. Hän halusi kääntää musiikin kielelle pyhän Jerusalemin eli paratiisin, jota Ilmestyskirjassa edustavat värien vivahteet.
”Teoksen muoto on kokonaan riippuvainen väreistä… Äänten värit symboloivat puolestaan ’pyhää kaupunkia’ ja ’Häntä’, joka asuu siellä. Ajan ulkopuolella, kaikkien paikkojen ulkopuolella, valossa ilman valoa, yössä ilman yötä… Sitä, jota Ilmestyskirja (kauhistuttavampi nöyryydessään kuin kunnianäyissään) ilmentää yksinomaan värien häikäisyllä… Teos ei lopu sen paremmin kuin se on koskaan alkanutkaan, se kiertyy itsensä ympärille kuin välkkyvien ja näkymättömien värien kyllästämä ruusuikkuna.”
Messiaen rakasti lasimaalauksia, joiden häikäisyllä on hänen mukaansa mahdollisuus avata toinen maailma, tuonpuoleinen, joka on hengellisten totuuksien maailma. Hän koki tehtävänään säveltäjänä mahdollistaa kuulijoille vastaavanlaisen häikäistymisen elämyksen.
”Mitä saa aikaan katedraalin ruusuikkuna? Se opettaa kuvan, symbolin, kaikkien siinä olevien henkilöiden kautta. – Mutta erityisesti katseen vangitsevat tuhannet väritäplät, jotka lopulta siinä määrin sulautuvat yhdeksi ainoaksi yksinkertaiseksi väriksi, että katselija voi vain todeta: tämä ruusuikkuna on sininen – tai: tämä ruusuikkuna on violetti…
En ole halunnut tehdä mitään muuta…”
Lopuksi Messiaenin sanat: ”…mutta linnut ovat tärkeämpiä kuin tempot, ja värit ovat tärkeämpiä kuin linnut. Kuitenkin se, mikä jää näkymättömäksi, on tärkeämpää kuin mikään muu.”