”Monin tavoin meidän kriitikkojen työ on helppoa. Emme juurikaan pistä itseämme peliin, mutta silti nautimme siitä, että olemme niiden yläpuolella, jotka asettavat työnsä ja itsensä meidän tuomittavaksemme. Negatiivinen kritiikki vetää meitä puoleensa, sitä on hauska kirjoittaa ja lukea.” Tämä sitaatti Ego-kriitikon monologista elokuvasta Ratatouille tuli mieleen, kun luki Jukka Isopuron arvostelua Raimo Sariolan ja Risto Laurialan konsertista. Jälleen kerran oli pakko pysähtyä miettimään musiikkikritiikin olemusta ja tehtävää.
Kritiikin olemassaolon oikeutus on lukemattomia kertoja asetettu kyseenalaiseksi. Miksi kirjoittaa menneestä tapahtumasta, konserttiyleisö on joka tapauksessa muodostanut oman mielipiteensä kuulemastaan. Teatteriarvostelun perusteella lukija voi sentään päättää, meneekö katsomaan esitystä vai ei. On kuitenkin tosiasia, että ilman kritiikkejä musiikkielämän tapahtumat jäisivät vain niitä aktiivisesti seuraavien tietoisuuteen ja tämä heikentäisi taidemusiikin asemaa. Kritiikkinä julkaistun kirjoituksen voi kuitenkin edellyttää eroavan perusteiltaan pelkästä mielipidekirjoittelusta.
Edellisen kerran musiikkikritiikistä keskusteltiin, kun Karita Mattila loukkaantui Helsingin ja Turun sanomissa olleista arvosteluista. Tuolloin ihmetystä herätti kansainvälisen tähden reaktio pikkuasiaan, jolla ei ole mitään vaikutusta hänen uraansa. Kriitikot puolestaan nousivat puolustamaan oikeuksiaan kysymällä, katsooko Mattila saavuttaneensa aseman, jossa hän on kaiken kritiikin yläpuolella.
Mattila loukkaantui melko myönteisestä arviosta, Sariolan osalle tuli perusteeton julkinen teloitus. Ketä tällainen tyyli palvelee? Eikö kriitikko voisi osaltaan viedä suomalaista musiikkielämää eteenpäin? Rehellisesti toteutetut konsertit, jotka täyttävät paikkansa, ansaitsevat rakentavan kritiikin. Mitä hyvää Isopuron arvostelusta koitui konserttielämälle tai ylipäätään kenellekään?
Joudun työni puolesta pohtimaan paljon palautteen antamiseen ja vastaanottamiseen liittyviä kysymyksiä sekä sitä, kuinka valmistaa opiskelijat kohtaamaan kritiikkiä. Lavalla muusikko asettaa itsensä monin tavoin alttiiksi. Harvassa ammatissa virheet tehdään suuren ihmisjoukon edessä ja pahimmassa tapauksessa niistä saa lukea seuraavan päivän lehdistä. Professori Sari Lindblom-Ylänne ohjeistaa palautteen antajia kirjoittamalla mm.: ”Anna kriittinen palaute kunnioittavasti”. Ainakaan tämä ehto ei Isopuron arvostelussa toteutunut.
Sariola on ammattilainen, soitti huolellisesti valitun mielenkiintoisen ohjelman hyvin eikä tarvitse puolustuspuheita, mutta on vaikea olla ajattelematta asiaa toiseltakin kannalta. Kokeneetkaan ammattilaiset eivät ole psyykkisesti sen helpommassa asemassa kuin uraansa aloittelevat taiteilijat. On suuri henkilökohtainen satsaus valmistaa tällainen ohjelma kokopäiväisen opetustyön ohessa ja palata vuosien tauon jälkeen konserttilavoille. Millä oikeutuksella tämä hieno saavutus tyrmätään ilman minkäänlaista kunnioitusta toista ihmistä kohtaan?
On vaikeaa antaa rakentavaa kritiikkiä, positiiviseksi tarkoitettu arviointi tahtoo jäädä ympäripyöreäksi hymistelyksi, jonka asiasisältö on mitäänsanomaton. Opiskelijoita lainatakseni: miksi hyviä asioita ei voi eritellä samalla tavalla kuin huonoja, miksi ne usein kuitataan vain ylimalkaisella huomautuksella, kun negatiiviset puolet käsitellään yksityiskohtaisesti. Hyvä, rakentava kritiikki on mielenkiintoista luettavaa, se antaa lukijalle pohdittavaa, näkökulmia ja auttaa oivaltamaan jotain uutta. Vai onko asia loppujen lopuksi siten kuin Ratatouillen Ego asian ilmaisee: ”Mutta katkera totuus, joka meidän kriitikoiden täytyy kohdata on, että keskinkertaisinkin roska on todennäköisesti arvokkaampaa ja mielekkäämpää kuin meidän kritiikkimme.” Konserttejakin kuuntelemalla oppii aina enemmän kuin niistä lukemalla.
FT Päivi Arjas
(Lisää musiikkikriitiikistä täältä.)