On uskomatonta havaita, kuinka pitkälle Olivier Messiaen (1908–1992) oli löytänyt sävelkielensä jo 22-vuotiaana säveltämässään orkesteriteoksessa Les offrandes oubliées (Unohdetut uhrilahjat, 1930). Keinuvat hindulaiset rytmit ja lintuimitaatiot tosin löysivät tiensä Messiaenin musiikkiin vasta myöhemmin, mutta säveltäjälle läpi uran leimallinen modaalisten asteikkojen käyttö, rikas harmoninen ilmaisu, selkeän urkumainen orkestrointi sekä sävyjen harras eetos olivat täysillä läsnä jo nyt. Radion sinfoniaorkesteri tavoitti nuoren Messiaenin meditatiivis-hurmokselliset visiot tehokkaasti.
Bela Bartókin (1881–1945) tuotannossa voidaan romanttisten varhaisteosten jälkeen nähdä kaksi tendenssiä: toisaalta Bartók laajensi ilmaisuaan modernismin, ekspressionismin ja atonaalisuuden suuntaan, toisaalta hän haki vaikutteita kansanmusiikista ja piti – erityisesti loppuvuosinaan – myös tonaaliset ainekset ilmaisukielensä osana. Upea toinen viulukonsertto (1938) sijoittuu tällä tyyliasteikolla jonnekin keskivaiheelle: melodisesti teos on usein lähes täyskromaattista musiikkia, mutta harmoniat perustuvat paljolti kolmisointuihin. Kansanmusiikkivaikutteet ovat aistittavissa jossakin taustalla, mutta eivät ole ilmiselvästi läsnä. Draamallisesti teos piirtää vahvan, vääjäämättömästi etenevän kaarroksen, joka rakentuu tiukasti ensiosan teemoille vielä finaalissakin.
Viulusolisti Elina Vähälä on korkeimman tason ammattilainen, jonka soitto on viimeisteltyä, taiturillista, sävykästä ja äänellisesti erinomaista. Tulkitsijana Vähälä on tietyssä mielessä hillityn viileä: tempot olivat kautta linjan reippaita, ja musiikin tulisuus välittyi yleensä tyylikkään sivistyneessä asussa. Muotoilu ja fraseeraus oli tavallaan niukkaeleistä ja ekonomista; myös Bartókin musiikin romanttisia puolia voisi joskus korostaa vielä enemmänkin. Konserton monitahoinen muoto pysyi Vähälän otteessa kuitenkin erinomaisesti kasassa, ja esityksen pinnanalainen intensiteetti kantoi vahvasti alusta loppuun.
Modest Musorgskin (1839–1881) sarja Näyttelykuvia (1874) – tällä kertaa perinteiseen tapaan Maurice Ravelin erinomaisena orkesterisovituksena (1922) – oli selvästi kapellimestari Tugan Sohijevin vahvaa alaa. Sohijev löysi kullekin miniatyyrille vahvan, persoonallisen ja oivalletun ilmeen, mutta myös kokonaisuuden punainen lanka välittyi selkeänä. RSO:n muusikot loistivat teoksen monissa sooloissa.
