Jos Patricia Kopatchinskajan tassuttelusta lavalle paljasjaloin ei vielä ollut saanut vinkkiä, viimeistään Arnold Schönbergin viulukonserton avaavalla kohotahdilla tuli selväksi, että paikalla oli hieman toisenlainen viulusolisti, sellainen, joka ei haurasta ääntä pelkää.
Schönbergin kummallinen konsertto herättää ristiriitaisia tunteita: yhtäältä käy selväksi säveltäjän miltei pakkomielteinen kiinnostus ekspressiivisyyteen, jota laajat dissonoivat soinnut, herkeämätön intensiteetti ja solistin laajat hypyt ja hankalat kolmois- ja nelosotteet ilmentävät. Toisaalta, kuten säveltäjän erääissä muissakin teoksissa, on emotionaalinen vaikutelma välillä kuivakka ja akateeminen.
Kopatchinskajan vauhdikas temperamentti teki teokselle hyvää. Ihailin viulistin artikulaation monimuotoisuutta, vikkelien jaksojen vastaanpanematonta svengiä ja huiluäänten kirkkautta. Torinolaisesta Giovanni Pressenda -viulusta hän sai tumman ja lämpimän soinnin.
Radion sinfoniaorkesterikin soitti hyvin, vaikka kapellimestari Ilan Volkovin olisikin välisoitoissa suonut erittelevän tiheän kontrapunktin Haupt- ja Nebenstimmejä vielä enemmän. Orkesterin entinen konserttimestari Hannele Segerstam oli kirjoittanut käsiohjelmaan poikkeuksellisen henkilökohtaisen, siksi myös mielenkiintoisen esittelytekstin.
Ylimääräisenä saatiin nähdä ja kuulla täydellisesti ajoitettu, alle minuutin mittainen hetki musiikkiteatteria. Villin pikkukappaleen elementit soittajan ääntelyineen olivat osin samoja kuin Jörg Widmannin harmittoman oloisessa Con Briossa, joka taas sai pohtimaan huumoria vaikeana lajina. Puhaltajille kirjoitetut suhistelut Beethoven-fragmentteihin yhdistettyinä toivat mieleen Spike Jonesin ja PDQ Bachin kieli syvemmällä poskessa mutta juurevammin tekemän musiikin.
Väliajan jälkeinen espanjalaisväritteinen ranskalaismusiikki oli parhaimmillaan Maurice Ravelin Bolerossa, jonka hypnoottisesta otteesta Jani Niinimäen pikkurumpu paljolti vastasi. Mieleen jäi erityisesti Jussi Särkän fagottisoolo.
Colin Matthewsin orkestroimista Claude Debussyn preludeista en aivan vakuuttunut. Rytmit, varsinkin ensimmäisessä osassa, olisivat voineet kuulostaa espanjalaisemmilta – siis pidättyneellä, arvokkaalla tavalla intohimoisemmilta – ja kapellimestari Volkov olisi kenties voinut tässä auttaa. Toisen osan alussa cornot fraseerasivat hyvin kauniisti, vaikka samaisen osan loppu hieman lipsahtikin.