Richard Strauss (1864–1949) päättää oopperatuotantonsa viimeisen suurteoksen Capriccion pohdiskelemalla, kumpi onkaan oopperassa tärkeämpää, sanat vai sävel. Runoilija Olivierin ja säveltäjä Flamandin hakkailema leskikreivitär Madeleine tuskailee valintansa kanssa vain niin kauan kunnes hovimestari tulee kertomaan päivällisen olevan katettu. Persoonalleen uskollisesti tämä yhtenä aikana modernistien ihailusta, toisena pilkasta nauttinut säveltäjä viheltää siis pelin poikki. Kuusikymmenvuotisen sävellysuransa ehtoopuolella Strauss tekee saman kuin Verdi viimeisessään, Falstaffissa; kummatkin asettavat vatsan nautinnot rakkauden ja taiteen edelle.
Vuonna 1941 valmistunut ooppera elää vahvasti Straussin omimmassa, 1800-luvun lopun myöhäisromanttisessa ilmaisussa ja on siis auttamattoman vanhanaikainen. Straussille kysymys ei kuitenkaan ollut musiikillisesta kompromissista, sillä hän oli jo vuosikymmeniä aikaisemmin hylännyt vallankumouksellisuuden ja keskittynyt musiikintekoon. Kohun modernistien piirissä aiheuttaneiden Salomen ja Elektran jälkeen pian syntyneet, sävelkieleltään ”helpot” oopperat Ruusuritari ja Ariadne Naksoksella ovat tästä parhaana osoituksena.
Capriccion eräs erikoisuus on, että alkusoiton virkaa hoitaa jousisekstetto, joka johdattelee kuulijan tarinan salonkimiljööhön. On suorastaan sääli, että Strauss on kirjoittanut niin vähän kamarimusiikkia, sillä Radion sinfoniaorkesterin soolosoittajien esittämänä sekstetto vakuutti etevyydessään. En ole tottunut pitämään RSO:ta saksalaisen myöhäisromantiikan omimpana tulkkina. Seksteton jälkeen täyteen kokoonsa kasvaneena, Okko Kamun johtamana, se kuitenkin fraseerasi ja väritti Straussin fantastista sävelkudosta kuin parhaimmat saksalaisorkesterit. Kamu pyrkii rytmisten epäyhtenäisyyksien riskilläkin jatkuvasti antamaan musiikilliselle liikkeelle suuntaa. Tässä hän on erilainen kapellimestari kuin monet nuoremmat suomalaiskollegansa, jotka korostavat mahdollisimman yhtenäistä ja teknisesti puhdasta soittoa.
Keskiviikkoillan konsertin suurin persoona oli kuitenkin Soile Isokoski. Saimme kuulla Capriccion loppukohtauksen, kreivitär Madeleinen suuren rakkauden polttaman aarian sekä kaksi ansaittua ylimääräistä samalta säveltäjältä. Isokosken täyteläinen, ihaniin pianissimoihin kykenevä ääni on helmi sopraanojen joukossa. Hän on myös suuri tulkitsija, joka pystyy nauttimaan Straussin vaikeasta mutta upeasti kirjoitetusta vokaalilinjasta. Myös saksan kieli on Isokoskelle musiikillisen ilmaisun väline, mikä ei ole suinkaan itsestäänselvyys.
Konsertin jälkipuolisko oli siis varsin yhtenäinen, taiteellisesti täysipainoinen kokemus, kiitos niin esittäjiensä kuin Richard Straussin musiikin. Alkupuolesta oli vaikeampi saada samanlaista otetta, mielenkiintoisesta ohjelmistosuunnittelusta huolimatta.
Ensimmäisen puoliskon avasi Väinö Raition (1891–1945) Fantasia estatica vuodelta 1921. Raitio oli kosmopoliitti, joka opiskeli Venäjällä ja matkusteli Saksassa ja Ranskassa; hänen musiikkinsa viliseekin vaikutteita Skrjabinilta, Stravinskilta ja monelta muulta. Fantasia estatica on Raitiota moderneimmillaan, sillä 1930-luvun tuotannossaan hän kääntyi monien muiden suomalaisten säveltäjäkollegojensa tapaan konservatiivisempaan suuntaan.
Raitio oli Suomen oloissa aikanaan harvinaisen lahjakas ja taitava modernisti sekä etenkin orkesterinkäytössään maailmanluokkaa. Hän on kuitenkin jäänyt muiden aikalaistensa, kuten vaikkapa Aarre Merikannon tai Uuno Klamin varjoon. Yksi syy saattaa piillä siinä, että Raition musiikilliset ideat eivät vakuuta persoonallisuudellaan. Varsinkin alkupuoliskon päättänyt baletti Vesipatsas vuodelta 1930 jätti huvittuneen olon: banaali jatsitango katkeaa kuin humalaisen humppamuusikon ajatus. Tosin teoksen partituuri on hukkunut ja se on koottu uudestaan Kansallisoopperan arkistoihin jääneistä stemmoista, joten kuka tietää vaikka loppu olisi alunperin ollut erilainen.
Raition teosten välissä kuultiin kantaesityksenä Olli Virtaperkon (s. 1973) viime talvena valmistunut Kuru. Lapin luonnosta innoituksensa saanut kymmenminuuttinen haastoi onnistuneesti Väinö Raition teokset orkestroinnillaan, jossa riitti postmoderneja oivalluksia viime vuosisadan alun modernismista vuosituhannen vaihteen etnovaikutteisiin.
Virtaperko kirjoittaa käsiohjelmassaan, että hän on kohottanut ”äänen väriin ja sointiin liittyvät kysymykset tasaveroisiksi osatekijöiksi perinteisten satsillisten kysymysten rinnalle”. Varmasti onkin niin, että taitavan orkestroinnin yksi reunaehto on orkesterivärien ja -tekstuurien nostaminen harmonian ja kontrapunktin rinnalle säveltäjän työkalupakissa. Tämä tuo säveltäjälle kuitenkin myös haasteita, sillä teoksen draamallisen kokonaiskaarroksen hallitseminen vaatii tällöin harmonian, eleiden ja orkestroinnin välisen vuorovaikutuksen läpikotaista tuntemista. Vaikka en tällä kuuntelukerralla kokenutkaan Virtaperkon teoksen useiden huippukohtien kokonaisdramaturgiaa, vaikutuin kuitenkin hänen musikanttisen sujuvasta sävelten ja värien maailmastaan. Parhaimmillaan Kuru oli läpikuultavissa, jännittävästi soivissa värijaksoissaan, joita olisi kuunnellut mieluusti pidempäänkin.