Pariisista päädyttiin sitten Viitasaaren Musiikin aika -festivaalille. Pääsyynä oli Bashô Fragments -teokseni kantaesitys, mutta samalla kiinnosti mahdollisuus päästä todistamaan millainen ohjelmakokonaisuus on syntynyt ensimmäistä kertaa Perttu Haapasen toimesta. On mukava todeta, että tulos on tekijänsä näköinen: konsertit ja niiden teosvalinnat muodostavat eräänlaisen borgesilaisen haarautuvien polkujen labyrintin, jossa pienet sivuhaarat kytkeytyvät toisiinsa mitä yllättävämmillä tavoilla. Kaiken takana on visio ja rohkeus sen toteuttamiseen. Mutta kyse ei ole jonkinlaisesta mahtipontiseen tyyliin saarnattavasta pelastavasta sanomasta, vaan Pertulle ominaisesta valppaudesta ja uteliaisuudesta pienten asioiden ääretöntä rikkautta kohtaan. Perttu Haapanen ei ole conquistadori tai lähetyssaarnaaja, vaan herkästi eläytyvä musiikillinen matkaaja, joka onnistuu kommunikoimaan oudoimpienkin olioiden kanssa.
Pariisissa kesäkuussa seurasin sikäläistä Agora -festivaalia. Musiikin aika on Agoran komeisiin puitteisiin verrattuna pieni festivaali kaukana Euroopan sydämestä. Silti olen kokenut tämänkertaisen Musiikin ajan konserteissa raikkaampia musiikillisia elämyksiä kuin Pariisissa. Syynä voi olla pienen festivaalin etuasema: isot festivaalit ympäri maailman kierrättävät samoja ohjelmakokonaisuuksia, joissa loistavat samat kanonisoidut ja turvallisiksi todistetut säveltäjä- ja esittäjänimet. Suuren festivaalin on paljon vaikeampi ottaa riskejä pienempään verrattuna.
Tämänkertainen Viitasaarelle kutsuttu säveltäjävieras Michael Finnissy sopi kuvioihin erinomaisesti: englantilainen Finnissy (s. 1946) on kohtalaisen tunnettu ja arvostettu säveltäjä ammattipiireissä, mutta hän ei ole vielä päässyt suuremman yleisön tietoisuuteen samalla lailla kuin vaikkapa maanmiehensä Harrison Birtwistle ja Jonathan Harvey. Festivaalilla kuulemani perusteella Finnissyn säveltäjäpersoona tuntuu olevan jännällä lailla kahtia jakautunut: toisaalta häneltä löytyy pienempimuotoisia kamarimusiikkiteoksia useille eri kokoonpanoille, toisaalta jättiläismäisiä eeppisiä soolopianomonumentteja. Hän on itse taitava pianovirtuoosi. Minulta jäi valitettavasti kuulematta konsertti, jossa Finnissy tulkitsi itse melkein tunnin mittaisen pianoteoksensa English Country-Tunes. Ian Pacen konsertissa kuulemani kaksi osaa Finnissyn mammuttimaisesta pianoteoksesta The History of Photography in Sound eivät saaneet minua innostumaan: musiikki velloi paikallaan ikävän pitkäveteisesti. Tulee mieleen joku eksentrinen loordi, joka jaksaa puhua tuntitolkulla koiristaan ja ketunmetsästyksestä saaden tylsistyneet vieraansa torkahtelemaan.
Koko festivaalin surkein mahalasku oli mielestäni Finnissyn kantaesityksenä kuultu Viitasaari pianolle ja vapaalle kokoonpanolle. Siinä Viitasaari näyttäytyi jonkinlaisena kuihtuneena itäblokin betoonilähiönä, jossa ”kansanmusiikki” on suosiolla jätetty henkiin kertakaikkisen hampaattomuutensa ansiosta. Onneksi saimme kuulla samassa konsertissa nuoren Matei Gheorghiun (s. 1984) säveltämän kommentin nimeltä Bagatelle on Invented Finnish Folk Tunes, joka raikasti ilmapiiriä humoristisen railakkaasti. Nuorilta säveltäjiltä tilatut musiikilliset kommentit oli erittäin onnistunut idea. Niiden ansiosta nuorimman polven ääni pääsi kuuluville ja lisäksi konserttien kokonaisuudet muodostuivat jäntevimmiksi.
Toinen festivaalin säveltäjävieraista, saksalainen Dieter Mack (s. 1954) jätti kuulemieni teosten perusteella hyvin ristiriitaisen kuvan: sinänsä sympaattinen lähtökohta, toisiin kulttuureihin syvällinen eläytyminen, oli tuottanut ainakin Kammermusik III –teoksessa aggressiivisen meluisaa musiikkia, joka oli yhtä harmaata kuin keskivertomodernismi ylipäänsä. Säveltäjä oli suurella vaivalla rahdannut Uusinta-yhtyeen konserttia varten eksoottisia lyömäsoittimia mukanaan, mutta soitinten hienot aromit peittyivät liiallisella antaumuksella levitetyn majoneesin ja ketsupin alle.
Aivan toisenlainen kokemus oli ennen Mackin teosta esitetty vietnamilais-ranskalaisen Ton That Tiêtin (s. 1933) trio Lang Dzu. Teoksesta välittyi vahva henkinen läsnäolo, joka tiivistyi soitinten pitkissä monologeissa. Oli ilo kuunnella nuoren alttoviulistin Olga Reskalenkon sielukasta soittoa. Tiêt oli minulle tuttu Anh Hung Tranin filmistä Vihreän papaijan tuoksu, johon hän on säveltänyt musiikin.
Kotimaisista kantaesityksistä jäi erityisesti mieleen avajaiskonsertissa kuultu Harri Suilamon Wasure-gai – Onnade Calligraphy kanteleelle ja kotolle. Kanteleen tavoin myös kotoa soitettiin teoksessa sormilla näppäillen, ja tämä lähensi soitinten äänimaailmoja toisiinsa. Suilamo on onnistunut luomaan teoksessa herkkävireisen sävelkielen, jossa perinteiset japanilaiset soittotekniikat ja eleet sulautuivat luontevasti osaksi säveltäjän ilmaisua. Torstaina kantaesitetty oma Bashô Fragments -teokseni bassoklarinetille, sellolle ja elektroniikalle on Suilamon teoksen tavoin saanut vaikutteita japanilaisesta kulttuurista. Teosten välisenä suurimpana erona näkisin sen, että itse en ole ainakaan tietoisesti käyttänyt japanilaisen musiikin eleitä tai tekniikoita teokseni soitinosuuksissa. Nauhaosuus oli omassa kappaleessani siinä mielessä ”autenttisen” japanilaista, että siinä kuultiin buto-tanssija Aki Suzukia lukemassa Bashôn haikuja. Mistä tässä suomalaisten säveltäjien hurahtamisessa japanilaiseen kulttuuriin on kyse? Ranskassa melkeinpä fetisistinen nippomania on yhä hengissä, huomasin siitä monia merkkejä jälleen Pariisissa. Suomalaisista vanhemmista kollegoista P.H. Nordgrenin lisäksi ainakin Paavo Heininen on vannoutunut japanilaisen kulttuurin tuntija, Silkkirumpu-ooppera on siitä komeimpana todisteena. Itselleni ei ole tapahtunut mitään äkkinäistä herätystä ja loveen lankeamista, vaan kiinnostus on kasvanut vähitellen Japanin-matkojen myötä. Niiden kautta Japanista on tullut minulle todella olemassa oleva paikka kaikkine valo- ja varjopuolineen, eikä pelkästään eksoottinen satumaa jonne voi projisoida omia fantasioitaan.