Vielä pari vuotta ja Helsingissä päästään kuulemaan orkesterimusiikkia kunnon olosuhteissa! Musiikkitaloa odotellessa on sitä mukavampaa, mitä useammin Radion sinfoniaorkesteri ja vierailijat valitsevat Temppeliaukion tai Johanneksen kirkon Finlandia-talon sijaan.
Johanneksen kirkon epämukavat penkit kestää, kun vastapainoksi saa kuulla jalostunutta orkesterisatsia. Kuuntelupaikasta riippuen voi bassosektio dominoida sointia turhan paljon, mutta ylemmät jouset laulavat laveasti yksityiskohtienkin erottuessa. Puhaltajien soinnut ovat pyöreitä ja tasapainoisia.
Teräksisessä kunnossa oleva 82-vuotias Herbert Blomstedt on Rso:n vakivierailijoita, ja syystä. Ulkoa johtamalla hän on jatkuvassa katsekontaktissa orkesteriin, ja kun myhäilevä habitus hetkittäin muuttuu hurjistuneeksi, on seurauksena sitäkin dramaattisempaa soittoa. Tällaisen kapellimestarin johdolla muusikot löytävät tunnistamattomia voimavaroja sisältään.
Jean Sibeliuksen seitsemäs sinfonia on yhteen orgaanisesti etenevään osaan puristettu fuusio sibeliaanisia motiiveja. Teos on kiintoisa myös sävellysajankohdan kontekstiin asetettuna: suunnilleen samalta vuodelta ovat esimerkiksi Puccinin bitonaalinen Turandot ja Varèsen hälyä järjestänyt Intégrales. Sibeliuksen tonaalinen sävelkieli kuulostaa silti modernilta! Eilinen tulkinta tuntui käynnistyvän hiukan verkkaisesti, mutta nopeisiin osiin ehdittyä huomio kiinnittyi iskevästi ja lennokkaasti soittaneisiin jousiin.
Kuten aiempien näyttöjen perusteella saattoi arvata, oli Blomstedt täysin elementissään kolmiosaiseksi jääneen Anton Brucknerin yhdeksännen sinfonian parissa. Siinä ollaan suurten kysymysten äärellä, ja sinfoniassa on samanlaista transsendenttiin kurottavaa kuin Olivier Messiaenin teoksissa. Tällaisen musiikin kuuleminen lujittaa uskoa siihen, että taide on relevanttia, että musiikilla on paikkansa inhimillisen kasvun osana.
Radion sinfoniaorkesterin ja Blomstedtin tulkinta hitaasta päätösosasta oli pysäyttävä.