Paavalin kirkossa kuuluu olevan sekä barokki- että romanttiset urut. Mitä eroa niillä oikeastaan on?
Urkutaiteilija Ville Urponen vastaa:
Jos ollaan tarkkoja, pitäisi puhua barokkityylisistä ja romanttistyylisistä uruista. Paavalinkirkossa on kuoriurkuina Urkurakentamo Martti Porthanin vuonna 2005 rakentamat urut, joiden esikuvana on 1700-luvun puolivälin pohjoisitalialaiset urut. Uruissa on yksi sormio, 12 äänikertaa, joista yksi on jalkioäänikerta, sekä liitejalkio. Lisäksi uruissa on kaksi hauskaa lisälaitetta: Rossignol eli satakieli, joka saa aikaan linnunliverrystä matkivan äänen ja Tamburo, joka poljinta painamalla aikaansaa rummunlyöntiä muistuttavan efektin. Takana lehterillä on Kangasalan urkutehtaan urut vuodelta 1931, jotka Urkurakentamo Veikko Virtanen entisöi 2005. Niissä on kolme sormiota ja 48 äänikertaa.
Mutta mitkä ovat merkittävimmät erot 1700-luvun italialaisten urkujen ja 1900-luvun alkupuolen suomalaisten urkujen välillä, jos emme käsittele ilmeisimpiä eli teknisiä asioita, ja numeraalisia asioita eli sitä, että lehteriurut ovat äänikertamäärältään neljä kertaa suuremmat? Urut ovat siitä erikoinen soitin, että niiden kehitys ei ole monien muiden soittimien tapaan pysähtynyt. Perusperiaate on säilynyt samana, mutta vuosisatojen kuluessa niitä on kehitetty (en sano, että aina parempaan suuntaan…) erityisesti soinnilliselta kannalta. On kuitenkin todettava, että monet kansalliset urkutyypit säilyivät pitkään melko samanlaisina. Esimerkiksi juuri Italiassa rakennettiin samankaltaisia urkuja aina 1500-luvun puolivälistä 1800-luvun alkuun asti. Paavalinkirkon kuoriuruissa on kuultavissa italialaisten urkujen erityispiirre: pehmeä ja laulava sointi, jolla sanotaan olevan yhtymäkohtia italian kieleen. 12 äänikertaa ja yksi sormio ilman varsinaista itsenäistä jalkiota riitti hyvin aikakauden italialaisen musiikin toteuttamiseen. Katsokaapa vaikka Girolamo Frescobaldin Toccatoja: osa on pitkiä aika-arvoja sisältäviä kappaleita, joiden sisällä on pyrähdyksenomaisia kulkuja ja jaksoja. Tai sitten ne ovat lähtökohdiltaan nopeita. Kummatkaan eivät tarvitse urkujen soinnilta suurta äänimassaa, vaan keveyttä ja laulavuutta.
Lehteriurut edustavat aivan toisenlaista estetiikkaa. Kuten César Franck sanoi uusista Cavaillé-Coll-uruistaan: Mon nouvel orgue? C’est un orchestre! – Uudet urkuni ovat orkesteri! Lehteriurkujen sointi on voimakas, perussävelvoittoinen ja leveä, se täyttää koko kirkon. Erilaiset kieliäänikerrat (Vox humana, Oboe, Klarine jne.) ja yläsäveläänikerrat (Mixtur, Terz jne.) tuovat sointiin tarvittaessa värejä ja kirkkautta ja uruista löytyy suuri määrä sooloäänikerroiksi soveltuvia äänikertoja. Kuten orkesterissa, Paavalinkirkon lehteriuruista löytyy suuri määrä eri ”soittimia”, joiden avulla voi varioida sointia lukemattomin tavoin. Sivumennen sanoen, Paavalinkirkon soittimet ovat allekirjoittaneen mielestä yhdet hienoimmista mitä Suomesta löytyy.
Kysy mitä tahansa klassisesta musiikista! Asiantuntijat osoitteessa toimitus(at)amfion.fi vastaavat.