Lattialla pyöriviä golfpalloja, ilmassa lenteleviä vauvanukkeja, iloisesti heiluvia Skotlannin lippuja – mitä tämä on?! Parasta barokkioopperaa, mitä maassamme on nähty.
Sibelius-Akatemian ooppera tekee kulttuuriteon esittäessään G.F. Händelin parhaimmistoon kuuluvan Ariodanten ensimmäistä kertaa Suomessa. Vaikka teos oli aikanaan vain kohtalainen menestys yhdeksällä esityskerrallaan, se on myöhemmin luettu säveltäjän mestariteosten joukkoon.
Saksalaissyntyinen Händel vietti nuoruudessaan vuosia Italiassa. Tuon ajan vaikutukset kuuluvat kaikessa hänen musiikissaan. Juuri Italiassa Händel oppi säveltämään mestarillisesti lauluäänelle. Muutettuaan 27-vuotiaana Lontooseen hän hakeutui ensin ylhäisön palvelukseen, mutta kokeili myöhemmin onneaan oopperasäveltäjänä. Menestys oli vaihteleva, rahaa paloi, mutta perinnöksi jälkipolville jäi 45 oopperaa.
Ariodante oli ensimmäinen juuri valmistunutta Covent Garden -oopperataloa varten sävelletty teos. Se perustuu Antonio Salvin librettoon Ginevra, principessa di Scozia. Juoni on oopperamaisen kiemurainen, rakkautta, valheita, vallanhimoa ja kostoa pullollaan. Händel, kuten Mozartkin, oli tarkka käyttämiensä librettojen suhteen. Hän sai puhallettua hengen numero-oopperoiden pahvisiin henkilöhahmoihin, jotka näin pystyivät koskettamaan yleisöä ja herättämään tunteita barokin ideaalin mukaisesti.
Kolminäytöksinen ooppera alkaa prinsessa Ginevran ja hänen rakastettunsa Ariodanten kihlajaisauvolla. Ilon tulee pilaamaan herttua Polinesso, jolle ei riitä pelkkä prinsessa, vaan hän haluaisi koko valtakunnan. Ville Saukkosen ohjauksessa Skotlannin hovi huojuu haudan partaalla. Waltteri Torikka kuninkaan roolissa vapisee vaivaisena Reino-tossuissaan, kunnes yhtäkkiä puhkeaa laulamaan komeasti. Torikka on kuninkaana loisto-osassa niin äänellisesti kuin näyttämöllisestikin.
Ginevran, Annika Pölderin, epäkiitollinen tehtävä on riutua rakkauden tuskissa aina hulluuden partaalle asti. Valovoimaisen Pölderin ääni helisi herkkänä ja ilmaisi Ginevran tuhannet tunteet aidosti ja koskettavasti. Melis Jaatinen housuroolissa Ariodantena onnistui vähintään yhtä hyvin, vaikkei alun perin kastraatille sävelletty bravuuriaaria ”Dopo notte” aivan huippusuoritus ollutkaan. Terve ja vaivaton äänenkäyttö sekä reipas näyttämöilmaisu kuitenkin ilahduttivat.
Tarinan pahis Polinesso on keskeinen hahmo, jonka myötä draama joko elää tai sitten ei. Suomalaisnorjalainen altto Maija Skille ei olisi tarvinnut golfpalloja todistaakseen, että hänessä on munaa. Hänen häkellyttävä äänensä oli tosin syvempi kuin roolityö. Ehkä ilman testosteronihuumaa on vaikea kuvitella, kuinka sadistinen mies vallanhalussaan saattaa olla.
Sopraano Anna Krauja teki hovineito Dalindasta tahdottoman uhrin, joka kulkee nuttura tutisten Polinesson käsivarsilta Ariodanten veljen Lurcanion syleilyyn. Latvialaissyntyisen Kraujan roolityö jäi yksi-ilmeiseksi, ja sama vaikutelma jäi äänestäkin. Kyllä hänestäkin kelpo laulaja tulee, mutta ei vanhan musiikin parissa.
Tenori Simo Mäkisen instrumentti on vielä hakusessa. Mäkinen teki Lurcanion nössöroolissa voitavansa ja paransi suoritustaan illan edetessä kuin se kuuluisa töpselinenä juoksuaan. Janne Myllylällä ei Odoardona ollut paljon laulettavaa, joten hän panosti mainioon kumaraan palvelinrooliinsa. Hänen tenoriääntään olisi mielellään kuullut enemmänkin.
Melodisuudestaan huolimatta Händelin musiikki on paikoin perkeleellistä laulettavaa. Päivi Järviön ohjeistamina ja Markus Lehtisen isällisellä johdolla nuorten oli kuitenkin turvallista huristaa kuvioiden vuoristoradalla. Pääosin nuorista ammattilaisista koostuva barokkiorkesteri soitti tarkasti ja silti elävästi hengittäen samaan tahtiin laulajien kanssa.
Ariodanten ohjaus oli tuttua ja taattua Saukkosta. English National Operan huikaisevaa toteutusta teoksesta oli varmaan tutkittu tarkkaan. Vaikka englantilaisen viiltävään ironiaan on vielä matkaa, draama kuitenkin toimi. Pelkistetty näyttämökuva kalseine linnoineen ja Skotlannin nummilta nousevine sumuineen toteutti hyvin barokin estetiikkaa. Kuten Händel teki musiikissaan pienestä kaunista, myös lavastaja Taina Relander työryhmineen sai vähillä keinolla paljon aikaan.
Vaikka Händelin tärkein anti musiikin historialle oli englantilainen oratorio, ei hän ainakaan oopperoissaan päässyt paljon harjoittelemaan kuorolle säveltämistä. Lauluyhtye hoiti Ariodanten pienet kuoro-osuudet tyylikkäästi. Baletin korvannut kolmen tanssijan tyylipuhdas esitys mm. elävöitti Ginevran painajaista toisen näytöksen lopussa. Pitkälti häätunnelmissa kulkevan teoksen puvustus noudatti morsianten sääntöä, jotain vanhaa ja jotain uutta. Mahtoiko se sininen olla kuninkaan sairaalapyjama?
Kun nyt Suomessakin osataan jo tehdä näin onnistuneita barokkioopperaproduktioita, vieläpä opiskelijavoimin, miksi 1600- ja 1700-lukujen ooppera on saanut porttikiellon Kansallisoopperaan muutamaa Mozartin teosta lukuun ottamatta? Miksi meitä väkisin yritetään opettaa pitämään kotimaisesta nykyoopperasta, vaikka vanha musiikki olisi suurelle yleisölle helpommin lähestyttävää? Oopperamme ei juurikaan voi ylpeillä tähtisolisteilla eikä vanhojen klassikkojen loistotulkinnoilla. Sen kannattaisi panostaa teosharvinaisuuksien tuomiseen näyttämölle ja niiden innovatiiviseen toteuttamiseen. Suomi on pieniäänisten sopraanojen luvattu maa, antakaa siis heille työtä vanhan musiikin parissa myös oopperan lavalla!
HUOM! Ariodanten esityksiä Aleksanterin teatterissa vielä 10., 11., 13. ja 14.3., kaikki klo 19:00. 11.3. taltioitava esitys on nähtävissä Sibelius-Akatemian sivuilla myöhemmin keväällä osoitteessa www.siba.fi/sibatv