Kuva © Eila Tarasti.
”Säveltäjänä rajapinnoilla. Hälyisyydestä sävelisyyteen kokeellisen musiikkiteatterin kontekstissa.” Pasi Lyytikäisen taiteellisen tohtoritutkinnon tarkastustilaisuus Musiikkitalon Camerata-salissa lauantaina 5.4. 2025 klo 12. Puheenjohtaja (kustos) Riikka Talvitie, arvosanalautakunta Eero Hämeenniemi (johtaja), Olli Kortekangas, Markus Fagerudd, Mika Hyytiäinen (opponentti). Laulunumerot Tuuli Lindeberg, sopraano ja Anna Kuvaja, piano
Urheasti Taideyliopisto jatkaa tohtorien tuottamisen linjalla. Nyt oli vuorossa taiteellisen linjan työ ja sen toteuttajana tunnettu säveltäjä Pasi Lyytikäinen. Täytyy myöntää että allekirjoittaneella on ollut aukko Lyytikäisen säveltäjäptofiilin tuntemuksessa, kun en muista kuulleeni häneltä kuin Savolaisen osakunnan tilaaman oopperan Helsinkiin, joka taisi olla Juhani Ahon tekstiin. Ja sitten Mikkelin festivaalissa kuoroteoksia Maaseurakunnan kirkon edustalla – ehkä oireellisesti sekin oli ’toriteos’. Annettakoon anteeksi, sillä nyt asia korjaantui, joskaan elegantisti painetussa väitöskirjassa ei ollut Lyytikäisen tähänastisen tuotannon koko luetteloa, mitä olisin kaivannut nyt käsiteltyjen teosten taustaksi.
Tunnelma oli korkealla pimeässä Camerata-salissa, täynnä yleisöä joka ei ollut vielä tottunut akateemiseen varttiin, vaan oli saapunut paikalle presiis 12 ikään kuin konserttiin. Lopulta he eli lautakunta saapui jonossa juhlavasti ja asettui lavalle. Mutta hyvänen aika, eiväthän he olletkaan kuin Lyytikäisen samanikäisiä tai nuorempia säveltäjäkollegoja! Kuinka he nyt voivat arvioida saman- tai ylivertaisen kumpppaninsa tuotantoa? Eikö arvioijan pitäisi aina edustaa jotenkin korkeamman asteen tietoisuutta ja taitoa – ihan niin kuin Adorno arvosteli Beethovenin V sinfonian hitaan osan sivuteemaa, koska ajattelli filosofina olevansa ikään kuin muusikkoa ylemmällä tasolla.
Joka tapauksessa sanottakoon heti, että tämä tilaisuus oli monessa suhteessa virikkeitä antava, luova, haasteellinen, provokatiivinenkin näyttö siitä, mitä nyt sitten on se kuuluisa ’taidetiede’, jonka kauttta maailman konservatorioista yliopistoiksi muuntuneet akatemiat ovat keksineet. Lavalta vitsailtiin moneen otteeseen tiedeyliopistojen akateemisia käytäntöjä pilkunviilauksesta. Mutta mieleen tuli, että objektiivisempaa arviota olisi saatu, jos lavalle olisi marssitettu varsinaisia musiikkitieteilijöitä ja varttuneempia alan auktoriteetteja. Itse asiassa se oli ollutkin tarkoitus, mutta Paavo Heininen ja Kaija Saariaho olivat ehtineet jo poistua keskuudestamme. Heinisen muutamia arvioita oli säilynyt puhelinkeskustelussa Lyytikäisen kanssa kuten, että ’sinun pitää nyt mennä kirjastoon lukea runoja ja säveltää lauluja… ja että ylipäätään musiikin pitäisi olla enemmän sävellettyä’.
Väitös alkoi poikkeuksellisen laajalla lectio precursorialla, eli 40 minuuttia (yleensä se on tiedeyliopistoissa rajattu tarkalleen 20 minuuttiin). Pasi Lyytikäinen selosti kehitystään säveltäjänä kahdenkymmenen vuoden periodina, jolta olivat peräisin tohtorintutkintoon valitut teokset: laulut Tua Forsströmin teksteihin (2009), ynnä muita teoksia kuten Mitä meille harmonikalle ja sekakuorolle (2007), La Spada del Sole jousikvartetille (2008), sekä Pariton barytontriolle 2011. Näitä seurasi kokeellinen Oopperaa arjessa -sarja sekä musiikkiteatteria, joissa hän tutki hälyisyyden asteen säätelyä ennakoimattoman kaupunkimelun ja sävelletyn musiikin välillä. Tämä trilogia sisälsi teokset Le saxophone bassosaksofonille, näyttelijälle ja kaupunkitilan äänille (2011) sekä Kohtaus kadulla…ja Tori kansanlaulajalle, baritonille, harmonikalle ja Kuopion torin ihmisille sekä äänille (2014) ja lopulta Maritza Núñezin librettoon sävelletty Der Unveröffentliche Film der Eva Braun (2020-2021).
Kyseessä oli siis sangen edustava katsaus Lyytikäisen sävellystyyliin. Joskin lajit ovat niin kirjavia, että Olli Kortekangas kysyi aiheellisesti: Minne olet oikein menossa? Lyytikäinen sanoi luopuneensa yksilöllisestä säveltäjän identiteetistä eli läpi tuotannon tunnistettavasta tyylistä – juuri kun oli löytänyt sen – ja siirtyneensä radikaaliin avantgardismiin à la John Cage. Nyt sävellyksen substanssia ovat kaikki akustiset ilmiöt. Itse painetussa tekstissä oli katsauksia tällaisen suuntauksen historiaan alkaen Luigi Russolosta ja päätyen John Cageen. Äänimaisematutkimuksen klassikkoa Shafferia hän nyt ei tainnut kuitenkaan mainita. Eikä musique concrètenympärillä jo 60-luvulla käytyä väittelyä musiikin kielellisyyydestä muun muassa Luciano Berion, Pierre Boulezin ja Claude Lévi-Straussin välillä.
Ilmeinen esikuva on John Cage ja tämän teoreettiset artikkelit. Ei kuitenkaan For the Birds/ Pour les oiseaux eli keskusteluja ranskalaisen nykymusiikin filosofin Daniel Charlesin kanssa. Cagen lukeminen on vapauttava kokemus kaikille, jotka ovat tekemisissä musiikin – tai ’solen’ kanssa, mikä tarkoittaa hälyn ja sävelen sekoitusta (tai ’soniikin’ jota Joonas Kokkonen käytti muun muassa supermarketien ja lentokenttien ’musiikista’). Cagen mottohan oli, että antaa jokaisen äänen olla olemisen keskipiste ja että säveltäjä ei kommunikoi mitään toisille. Kun häneltä kysyttiin, pitikö hän Beethovenin sinfonioista hän sanoi ”Kyllä, jos ne esitetään kaikki yhtaikaa päällekkäin”.
Tälle filosofialle uskollisena Lyytikäinen istahti Kampin metroaseman penkille, sulki silmänsä ja kuuli ääniä: askelien kopinaa, kuulutuksia ynnä muuta. Siis hälyä, mutta oliko se melua? Melu on negatiivista, mutta häly on neutraalia. Melu on suhteellista: nuorisojengejä karkotettiin Stockmannin aulasta soittamalla heille Beethovenin Eroicaa, se oli heille melua. Kun taas monille muille se on toivottua musiikkia. Hiljaisuutta taas emme voi juuri koskaan kuulla.
Lyytikäinen antaa hälylle monia rakenteellisia funktioita. 1) Sillä merkitään rytmiä (esimerkiksi jazzissa ja rockissa), 2) sillä osoitetaan muodon rajakohtia ( esimerkiksi lautaset sinfoniaorkesterissa), 3) se esiintyy aina äänen alussa ja se on kaikilla soittimilla erilainen (tulee mieleen Roland Barthesin teoria laulun Grain de la voix’sta ja niin sanottu fenolaulu, jossa kuullaan laulajan keuhkot, sydämenlyönti, lihasjännitys ja niin edelleen), 4) se viittaa sointiväriin ja 5) sillä säädellään musiikin jännitteitä. Mikä variaatio hälyjä meillä onkaan: vihellys, suhina laulussa, epäsäännöllisyys ylipäätään! Ja lopulta tuo sole: esimerkiksi patarummut tai kirkonkellon kumahdus. Näillä eväillä Lyytikäinenkin operoi.
Esimerkiksi lauluissa tulee lisäksi tekstin ongelma ja kielen valinta. Tuuli Lindebergin mestarillinen tulkinta toi laulujen fonetiikan ruotsiksi ja suomeksi sekä niiden ilmaisevuuden loistavasti esiin. Myös pianisti Anna Kuvaja käsitteli flyygeliä taiturillisesti, myös preparoidusti (vaikka käsien vieminen soittimen sisään kielille on virittäjien kauhu ja jyrkästi kiellettyä ainakin yliopiston juhlasalin Steinwaylla).
Hämeennniemi totesi jostain Lyytikäisen teoksesta, että sitä ei ole tarpeeksi sävelletty, enemmän lihaa luiden ympärille. Kun puhuttiin tutkimuksen roolista, Lyytikäinen vastasi säveltävänsä ihmisille, koska pitää ihmisistä.
Väitöskirjan viimeisessä luvussa pohdittiin lopulta tekijyyden probleemia ja sävellyksen etiikkaa, jonka opponentti Hyytiäinen nosti esiin. Ovatko nämä teemat viimeisenä teoksessa, koska ovat vähemmän tärkeitä? Onhan etiikka vasta aivan viime aikoina astunut Sibelius-Akatemian opinto-ohjelmaan. Miten säveltäjä toteuttaa ideoitaan? Richard Wagner sanoi, että muusikko, joka ei tunne ideoiden maailmaa, on kuin nauta (kaikella kunnioituksella eläimiä kohtaan) ja hänen olisi parasta tehdä jotain aivan muuta. Mutta mistä ideat tulevat säveltäjän mieleen? Erik Bergman oli kuulema todennut, että ne vain tulevat ja tulevat! Kun taas Kortekangas sanoi, että jos säveltäjä päättää: nyt sävellän jotain todella itkettävän surullista, kukaan ei itkekään. Ja jos hän tahtoo tehdä jotain todella hauskaa, tulos: kukaan ei naura! Eli tulos on aina arvaamaton.
Kaiken kaikkiaan Pasi Lyytikäisen väitöskirja ja vastaukset komitean kysymyksiin osoittivat, että hän on hyvin rationaalinen olento, joka pystyy selkeän älyllisesti hahmottamaan koko kehityksensä näiden kahdenkymmenen vuoden aikana, jolle tutkinnon sävellykset sijoittuvat. Itse teksti on erittäin selkeästi kirjoitettu ja jäsennetty. Siitä oppii paljon.
Ja ylipäätään koko tilaisuuden ’¨keskustelu’ säveltäjäkollegoiden kanssa toi esiin suuren määrän aivan olennaisia musiikin tekemisen teemoja. Tällä oli siis melkoinen ’heuristinen’ arvo musiikkitieteilijöille. Mika Hyytiäinen kiinnitti lisäksi huomionsa ’Menetelmät’-lukuun. Mutta ei tässä nyt kyllä muuta metodia ollut kuin tuo säveltäjän vaikeasti formuloitava hiljainen tieto, joka kehkeytyy itse sävellyksen prosessissa.
Lopuksi lautakunta puhkesi peräti filosofiseen pohdiskeluun siitä mitä on todellisuus ja erityisesti sen rajapinta esitykseen. Hämeenniemen mielestä kaikki on todellisuutta. Mutta tässä voisi ehkä muistaa, että ihmisellä on taipumus transsendoimiseen, toisin sanoen pohtia sellaista, mikä ei ole konkreettisesti läsnä tässä ja nyt. Hän voi myös arkikielensä sisällä päättää, että tällä osalla kieltä puhun tästä toisesta osasta ja muodostaa niin sanottua metakieltä. Ja ennen kaikkea todellisuutta voidaan representoida, ennen muuta taiteessa. Muusikon filosofian ei siis tarvitse olla havukka-ahon ajattelua, koska näitä juttuja ovat jo monet ehtineet pohtia; jos noudattaa Paavo Heinisen neuvoa kirjastossa käymisestä, niin sen voisi ulottaa myös humanistisen tutkimuksen osastoon.
Joka tapauksessa taiteessa toteutuu aina jotain arvaamatonta. Tapahtuma Kuopion torilla, jonka pahaa-aavistamattomat henkilöt tietämättään joutuivat osaksi oopperaa, lähti liikkeelle harmonikan soitosta, näyttelijän huutamista kommenteista sekä eräistä Savon murteella lausutuista huomautuksista. Ne ovat kuin kiven heittoja veteen: niistä lähtee aaltoliike ja pinnan värähtely, joka yltää ties minne. Tätä Fagerudd korosti, ja kysyi voitaisiinko tämä kokemus tuoda myös neljän seinän sisälle.
Väitöksen lopulla tuli vähän sellainen tunne, että tässä ehkä vaan esitettiin väitöstilaisuutta: rajapinta akateemisen todellisuuden ja oikeiden ihmisten välillä alkoi rakoilla ja lopulta murtui kun yleisön sallittiin esittää kysymyksiä jos jonkinlaisia toinen toisensa jälkeen. Tässä vaiheessa kustoksen ei tarvitse enää olla kiltti, vaan hän voi armotta keskeyttää irrelevantit kyselyt.
Mutta ehkä tässä oltiinkin jo virallisen ’esityksen’ ulkopuolella. Muistan kun kerran Ossian von Konow järjesti Tuusulassa niin sanotun Polyart-tapahtuman, joka alkoi juhlallisesti Valtiovallan tervehdyksellä Opetusministeriön edustajan suulla. Lavalle astui sliipattu nuorehko virkamies. Hän aloitti mutta alkoi vähitellen seota sanoissaan ja hermostui hermostumistaan. Yleisö ajatteli ensiksi, että kaikenlaisia tyyppejä ne lähettävät arvokkaisiin tilaisuuksiin… kunnes raja murtui: ahaa tämä olikin performanssia, esitystaidetta. Eeli Klemetti (muistaakseni) näytteli virkailijaa, joka lopulta pakeni lavalta naurun säestyksellä.
Näin nyt ei suinkaan käynyt, mutta akateemisissa väitöksissä on kyllä harvoin kuultu näin paljon vitsejä, sukkeluuksia ja huumoria. Onnitelkaamme Pasi Lyytikäistä väitöksestä ja tapahtumasta, joka selvästi inspiroi runsaslukuista kuulijakuntaa!
– Eero Tarasti
