Monthly Archives: lokakuu 2024

Aleksi Barrière. Kuva © Eero Tarasti.

Juha T. Koskinen. Kuva © Eero Tarasti.

Earthrise, kollektiivinen montaasi. Ensi-ilta Suomen Kansallisoopperan Almi-salissa, Helsingissä 17.10.2024. Helsinki Early Music Festival. Teksti ja ohjaus Aleksi Barrière, uusi musiikki Juha T. Koskinen. Vanhan musiikin kokonaisuus ja soitinyhtyeen johto Marianna Henriksson, laulut ja vokaali-improvisaatiot Anni Elif Egecioglu; Suomalainen barokkiorkesteri, valosuunnittelu Étienne Exbrayat, videosuunnittelu Lucia Schmidt, äänisuunnittelu Timo Kurkikangas, lavasuunnittelu Aleksi Barrière ja Ètienne Exbrayat, tuottaja Juhana Salminen, librettokäännökset Thomas Kellner (saksa), Ema Katrovas (tshekki). Jean-Baptiste Barrièrella oli myös osuutensa toteutuksessa.

Teoksen otsake Earthrise on tietenkin viittaus Sunriseen, mutta sen konkreettinen lähtökohta on Apollo 8-astronautti William Andersin 24.12.1968 Kuun kiertoradalla ottaman valokuvan nimi. Lähtökohtana oli tähtitieteilijä Johannes Keplerin unelma eri näkökulmista taivaankappaleiden välillä. Käsiohjelman mukaan Keplerin kuvasta tuli ympäristötietoisuuden symboli. Kyseinen historiallinen kuva on kaiketi peräisin Olaus Magnuksen teoksesta 1555, mutta ohjelmalehtisen kannessa on muunnelma astronautin ottamasta alkuperäisestä kuvasta.

Kuinka saattaa luonnontiedettä konkreettisesti vaikuttavaksi näyttämöteokseksi ja eräänlaisen oopperan lähtökohdaksi, on pulma johon työryhmä Barrière–Egecioglu–Henriksson–Koskinen tarjosi ratkaisun. Se on oman aikamme Gesamtkunstwerk, jossa eri teemat ja aikatasot nivottiin yhteen. Täytyy heti sanoa: sangen onnistuneesti. Tämä oli paras Barriéren ohjaus, jonka olen tähän asti nähnyt ja paras Koskisen musiikillinen luomus. Tietenkään en ole nähnyt läheskään kaikkea, ja Anni  Egecioclun lauluja kuulin tietenkin ensi kertaa. ’Montaasi’ teki harmonisen vaikutuksen, jossa elementit – ääni, tanssi, vanha musiikki, videoefektit – yhdistyivät orgaanisesti. Mieleeni tuli kun aikoinaan näin vanhassa oopperassamme Kaija Saariahon teoksen Maa. Laadin siitä raportin ja tulkinnan, josta Erkki Salmenhaara sanoi, että oopperan pitäisi palkata minut viralliseksi selittäjäksi. Joka tapauksessa tässä ei oltu kaukana myöskään muun muassa Adolphe Appian jo aikoinaan (1899) esittämästä yhteistaideteoksen mallista teoksessa Die Musik und Inscenierung.

Appian malli.

Mutta miten tehdä planeettojen liikkeestä vaikuttavaa teatteria? Varmasti tässä oli mukana sitä ympäristöesteetikko Yrjö Sepänmaan analysoimaa ’planetaarista sivistystä’: ”Kuusta katsoen Maa näyttäytyy kokonaisena; keskinäinen riippuvuutemme havainnollistuu elämänpiirimme rajallisuuden nähdessämme. Tästä avautuu tie globaalisuuteen ja myös globaaliin estetiikkaan. Maan jalostamiseen ja kehittämiseen paratiisiksi” (Sepänmaa: Ympäristöestetiikan tulevaisuus, 2023, 125).

Earthrisen lähtökohtana ja siteenä Keplerin ajasta (1571-1630) nykyaikaan on kuitenkin ilmastokriisi. Kun teos alkaa rauhallisesti Requiem for Ursus Maritimuksella barokkiyhtyeen soinnilla ja sopraanon esittelyllä, se keskeytyy, kun yleisöstä ryntää näyttämölle kiihkeästi englantia solkkaava aktivisti, joka saarnaa tulevasta katastrofista maan päällä. Ahaa, tämä taitaakin olla sitä kantaaottavaa musiikkia, jaksaako tätä nyt kuulla vielä luvatut 70 minuuttia? Kiihkeä agitaattori osoittautuu kuitenkin rauhoituttuaan omaan maailmaamme siirretyksi Kepleriksi. Ovatko ympäristöaktivistit siis aikamme Keplereitä?

Mutta tilanne tasoittuu ja siirrytään toiselle aikatasolle. Musiikki koostuu Koskisen säveltämistä ns. interpolaatioista, kuten säveltäjä kertoi minulle ennen esitystä ja sitten alkuperäisistä renessanssin ja barokin sävelmistä sekä sopraano Egecioglun improvisaatioista. Ne sekoittuivat soinnillisesti saumattomasti toisiinsa, joten niistä muodostui yhtenäinen sointimatto. Sopraanon äänen kvaliteetti myös sulautui täysin barokkiensembleen. Marianna Henriksson oli  taidokkaasti  nivonut sen Koskisen osuuteen. Edellä mainitun rooli oli keskeinen teoksen kokonaisuudessa. Onpa mukavaa kuultavaa ja nähtävää! Kunpa tämä nyt jatkuisi vaan pitkään, huokasin jonkin ajan kuluttua.

Johannes Kepler alkaa selostaa oppejaan samalla kun kankaalle heijastetaaan kuvia avaruudesta, planeettojen kiertoradoista, sfäärien harmonioista, joiden Keplerkin lopulta uskoi noudattavan intervallien hierarkioita. Ja mikä parasta: niin sopraanon kuin näyttelijän artikulaatio oli ihailtavan selkeää, kaiken ymmärsi heti ja se olikin tarpeen, sillä olin unohtanut silmälasit kotiin enkä oikein nähnyt pieniä tekstikoneen käännöksiä screenillä. Ennen kaikkea oli ihastuttavaa kuulla lavalla saksaa ja latinaa, kummastakin sai erinomaisesti selvää. Kepler kertoo esikuvistaan Tyko Brahesta, Giordano Brunosta ja Galileosta ja puolustaa teorioitaan. Kaikkea säestävät visuaalisesti lumoavan kauniit näkymät avaruudessa leijuvista planeetoista. Välillä sopraano ja näyttelijä esittävät barokin tansseja musiikin tahdissa. Koko teoksen huippukohtia musiikillisesti oli lopussa kuultu pitkä chaconne sarabanden rytmiin, oliko se Romanus Weichleinin sonaatti vuodelta 1695? Käsiohjelmaa ei voinut pimeässä seurata.

Mutta sitten mukaan sekoittuu inhimillinen draama: Johanneksen äidin Katariinan järkyttävä kohtalo noitavainojen uhrina. Koskinen ja Barrière ovatkin omistaneet teoksensa äideille. Lava muuttuu verenpunaiseksi. Näyttelijä esittää ironisesti Lutherin koraalin tyyppisen sävelmän uskonvarmuuden symbolina. Sitten Kepler ja sopraano istuvat selin penkillä ja videolla näkyy sarja erivärisiä kuvia, aina hienosti valittuja ja kokonaisuuteen sävytettyjä. Loppujen lopuksi kumpi liikuttaa meitä enemmän: Keplerin perheen inhimillinen tragedia vai planeettamme kohtalo? Ongelma on vähän sama kuin Ringissä: kun maailma tuhoutuu, ei se ole niin mieltä kiihdyttävää kuin Brünnhilden ja Siegfriedin loppu.

Täytyy sanoa, että Johannes Keplerin roolin esittänyt Thomas Kellner teki siitä tähtisuorituksen, ja Anni Elif Egeclogiun vokalisaatiot, joista kohoaa ympäristötietouden ja vakaumuksen profetia, olivat vaikuttavia. Suomalainen barokkiorkesteri loisti, hetkittäin aivan virtuoosisin variaatioin.

– Eero Tarasti

Kuva © Sakari  Röyskö.

Wilhelm von Giesecke (Kari  Storkovius)  katselee, kun Leopold Brandmayer (Eero Lasorla) tarjoilee  entrecôte viennoise  -pihviä. Kuva © Sakari  Röyskö.

Ensi-ilta Kerava-salissa 5.10.2024. Ohjaus Ville Saukkonen. Musiikki: Ralph Benatsky sekä Bruno Granichstaedten, Robert Stolz, Robert Gilbert, Hans Frankowski. Alkuperäinen näytelmä Oscar Blumenthals ja Gustaf Kadelburg; teksti: Hans Müller ja Erik Charell, laulujen sanat: Robert Gilbert, suomennos Laura Martola. Kapellimestari Tomas Takolander, koreografia Osku Heiskanen, puvustaja Riia Lampinen, lavastaja Mikko Rantanen, projisoinnit Nils Krogell, korrepetiittori Jouni Suntio, valo- ja äänituotanto Keudan kokous- ja tapahtumapalvelut. Henkilot ja roolit: Josepha Vogelhuber, Valkoisen hevosen emäntä Mia Heikkinen, Leopold Brandmayer, hovimestari Eero Lasorla, Wilhelm Giesecke, alusvaatetehtailija Kari Storckovius, Ottilie, hänen tyttärensä Fanny Henn, Erich Siedler lakitieteen tohtori, asianajaja Jere Hölttä, Sigismund Sülzheimer, alusvaatetehtailijan poika Antti Tuomaala, Hinzelmann, professori Timo Salminen, Klärchen, hänen tyttärensä Henrietta Grünn, Morsian Merja Halmetoja, Sulhanen Timo Ahvenjärvi, Keisari Frans Josef II Petter Korkman, jne. tarjoilijoita, vuorikiipeilijöitä, kukkaistyttöjä, portieereja, entisiä hovimestareita, lehmiä, karjakkoja, hevosia, henkivartijoita, turisteja, hääpareja ja kyläläisiä, Valkoisen hevosen orkesteri ym.

Yleensä se mitä kokee ihan nuorena on myöhemmin määräävää… ja niin oli itselleni Valkoinen hevonen Suomen kansallisoopperan vierailunäytäntönä kesällä Mikkelin teatterissa joskus 1960. Sitten sain kuulla äidiltäni, että Svenska Teaternilla oli loistokkaita operettiesityksiä. Valkoinen hevonen on keskeistä repertoaaria. Mutta mitä on operetti? Onko se kevyttä- vai taidemusiikkia? Tai kenties sitä kuulua mesomusiikkia, siltä väliltä kuten argentiinalainen Carlos Vega on ehdottanut. Joka tapauksessa se on oopperalaulajalle vaikea laji, kuten Matti Lehtinen jo totesi.

Yhtäkaikki operetti liittyy erityisesti Wieniin ja Itävaltaan, jossa sen kuolemattomat säveltäjät Lehárista Kálmaniin ja Straussiin elivät. Ralph Benatsky kuuluu tyyliltään tähän lajiin. Operetin maailma on huoleton, ihmisten ongelmat ovat jokseenkin yhdentekeviä, se on aina iloista mutta osaa myös olla tunteellista. Se kuvaa maailmaa ennen 1. maailmansotaa, jolloin uskottiin ikuisen rauhan kauden alkaneen. Nerokkaasti on tätä maailmaa kuvannut Stefan Zweig muistelmakirjassaan Die Welt von Gestern, Eilispäivän maailma. Allekirjoittanut opiskeli kerran aitoa wieniläistä saksaa koulussa, jota oli käynyt tämä kirjailija. Kaikki oli Itävalta-Unkarin monarkiassa järkähtämättä paikoillaan ja ylimpänä keisarivanhus. Jos hän olisi sattunut kuolemaankin, niin joku toinen olisi seuraava häntä. Yhtä lailla tähän elämäntunnelmaan voi vihkiytyä lukemalla Robert Musilin romaaneja… Ungeduld des Herzens… Vanhuutta ihailtiin: koska keisari oli vanha, oli hienoa olla vanha. Valkoisessa hevosessa keisari saapuukin lopulta majataloon (Radetzky-marssin saattamana) ja antaa ohjeitaan. Saksalaisten loputon kunnianhimo ja halu päästä muiden edelle ei miellyttänyt wieniläisiä. Oli hauskempaa kuluttaa aikaa tarinoimalla ja nautiskellen kaikkea, herkutellen, soittaen, tanssien, käyden teatterissa; miellyttävä käytös oli jo sinänsä taidetta. Wieniläisillä oli taipums nähdä elämä näytelmänä.

Tämä on myös operetin maailma. Valkoinen hevonen / Im weissen Rössl on majatalo oikeasti Wolfgangseen rannalla Itävallassa lähellä Salzburgia. Alun pitäen samanniminen operetti oli näytelmä, jonka kirjailija ja teatteriohjaaja Oscar Blumenthal laati vierailtuaan kyseisessä paikassa, jossa joutui todistamaan hovimestarin ja leskirouvaemännän lemmentarinaa. Kyseinen majatalo oli tosiaan ollut olemassa jo vuodesta1878 (ja nyt Ville Saukkonen oli käynyt siellä nuuskimassa aitoa paikallishenkeä). Yhdessä näyttelijä Gustaf Kadelburgin kanssa Oscar Blumenthal laati aiheesta näytelmän, joka esitettiin suurella menestyksellä Berliinissä 1897. Siinä pilailtiin saksalaisten liikemiesten kustannuksella, jotka ovat alusvaatetehtailijoita, ja kehittäneet miesten alusasut nimeltä Herkules ja Napoleon. Näytelmästä tehtiin mykkäfilmi 1927 ja lopulta ryhmä muusikkoja Ralph Benatsky etunenässä sävelsivät sen operetiksi. Se esitettiin Berliinissä 1930 ja pian sen jälkeen ympäri Eurooppaa.

Majatalon emäntä Josephan ongelma on, että hän suosii yhtä asiakasta, joka pääsee hotellin parhaimpaan parvekkeelliseen huoneeseen nro 4, mutta sinne tahtovat monet muutkin majatalon vieraat; hovimestarin haasteena ovat vieraiden laskuttamisessa ja ruokalistojen kehittelyssä. Kaikki saavat kylläkin eilistä paprikakanaa keisaria myöden. Hovimestari Leopold on intohimoisesti ihastunut emäntä Josephaan, joka suhtautuu tähän täysin pilkallisesti. Juoneen sotkeutuu lisää hotellin vieraita lemmensuhteineen. Saapuu saksalainen professori, joka on säästänyt kaksi vuotta päästäkseen tälle matkalle. Hän on paljon matkustelleen miehen maineessa ja kehuu nähneenä jo Etelä-Sveitsin, Pohjois-Sveitsin, Länsi-Sveitsin ja Itä-Sveitsin, mutta ei vielä Keski-Sveitsiä. Valkoista hevosta voi tulkita eräänlaisena kulttuurikritiikkinä ja parodiana juuri tuosta edellä kuvatusta sotaa edeltäneestä eilispäivän maailmasta.

Ville Saukkonen on tuonut operettiklassikon, joka jo sinänsä muistetaan lukuisista hittimelodioistaan, ”Im Salzkamergut”… ”holrioo” jne., lavalle nykyaikaa ilahduttavana revyynä. Siinä kuullaan myös lukuisia superluokan solistisuorituksia eikä vähiten Leopold Brandmayerin roolissa Eero Lasorlaa ja emäntä Josephana Mia Heikkistä. Myös herättää ehdotonta huomiota Jere Höltän pehmeän heleä tenori. Hän on Lasorlan vastapooli. Eero Lasorla vie kuitenkin koko draaman ehdottoman päähuomion paitsi väkevällä vokaalisella panoksellaan myös virtuoosisella näyttelijäntyöllään, jossa hän ylittää itsensä. Lasorla on periaatteessa bel canto -tenori, joka on saanut koulutuksensa Rooman Santa Cecilia musiikkkiakatemiassa – ja on Suomeen palattuaan esiintynyt monissa oopperapoduktioissa, Kaarle kuninkaaan metsästyksestä Brittenin Ruuvikierteeseen ja Merikannon Elinan surmaan. Mutta tässä Leopoldin roolissa hänen kaikki taitonsa lavalla pääsevät todella oikeuksiinsa. Uskon, että hänellä ovat edessä yhä mittavammat roolit nyt kun ääni vaikuttaa hyvin kestävältä forten kaikkiin sävyihin ja toisaalta herkältä lyyrisissä suvannoissa. Uskaltaisiko hän kokeilla jo Wagneria? Ainakin hän esittää Wesendonckliedereitä hyvin autenttisesti ja vakuuttavasti. Ja bel cantohan on Wagnerinkin perusta.

Oopperaohjaajan taito on aina löytää oikeat äänet ja oikeat tyypit oikeisiin rooleihin. Ja tässä juuri onkin osa Saukkosen suurta lahjakkuutta oopperaohjaajana. Hän pystyy sopeuttamaan fantasiansa mitä moninaisimpii tyylilajeihin; nyt on esimerkiksi kuultu aivan parin viikon välein niinkin erilaisia teoksia kuin Crusellia ja Marttista. Hän on myös loputtoman kekseliäs elävöittäesään librettoa visuaalisesti ja ohjatessaan laulajia maksimaaliseen ilmeikkyyteen… Hän ilmeisesti myös kykenee rakentamaan oikean henkiset taustatiimit näyttämön tapahtumien ja näkymien toteuttamiseen. Tansseilla on tässä operetissa tärkeä rooli ja ihmeteltävän notkeasti on kuorolaiset saatu ilmaisemaan itseään tanssin kielellä.

Valkoinen hevonen kestää peräti kolme tuntia, ja lavalle tuodaan loppuun saakka uusia karaktäärejä kuten Sigismund, joka ei voi mitää sille, että on niin kaunis. Joka tapauksessa tämä on niin sykähdyttävän hauskaa, että tämä täytyy nähdä uudestaan. Ehkäpä ”täydelliset wagneriaanit” menisivät sitä taas katsomaan ja raportoisivat kokemuksistaan, kuten aikoinaan vertailevan kirjallisuustieteen professori Hans von Riegelheim ja akateemikko Amfortas Eero Tarastin romaanissa Professori Amfortasin salaisuus (1995, s. 276–283).

– Eero Tarasti