Massimo Urban. Kuva © Eero Tarasti.
Massimo Urbanin resitaali HYMSin pianopiirissä 8.4.2024 Helsingin yliopiston Kielikeskuksen Musiikkisalissa, Fabianinkatu 26, 3. krs. Ludvig van Beethoven: Sonata op. 111, R.Schumann: Allegro op. 8, F.Chopin: Barcarola ja F.Liszt: Rapsodia Ungherese nr. 2 (cadenza scritta da Massimo Urban)
Kevät on saapunut, Diffugere nives, redeunt iam gramina campis… ja niin myös HYMSin Pianopiiri, joka järjestää huhti-toukokuussa neljä pianomatineaa. Kuinka onnistuimme saamaan tänne niin ilmiömäisen lahjakkuuden kuin Massimo Urbanin, viime joulukuisen Sergio Fiorentino -pianokilpailun junior-sarjan voittaja Novarasta? Itse asiassa yhteistyö Novaran G. Cantelli -musiikkiakatemian kanssa oli jo alkanut kymmenisen vuotta sitten kun prof. Mario Coppola vieraili Helsingin yliopistossa ja soitti ikimuistoisen konsertin yliopiston päärakennuksen juhlasalissa, jota tuohon aikaan voitiin vielä käyttää HYMSin konsertteihin. Hänen ohjelmansa mieliin painuneet numerot olivat Beethovenin op. 110 ja Lisztin Vallée d’Obermann.
Massimo Urban on 18-vuotias, kotoisin Milanosta jossa hänen viimeisin opettajansa on legendaarinen italialainen pianisti Vincenzo Balzani. Mutta ylipäätään italialainen pianokoulu ei ole täällä pohjoisessa kovin tunnettu jotain Pollinia lukuunottamatta. Massimo on iästään huolimatta – ja ehkä ikä on vain numero kuten muistan Klaus Mäkelän sanoneen pari vuotta sitten eräässä konsertissa Vuosaaressa – voittanut kilpailuja ja esiintynyt kuuluisissa italialaisissa teattereissa. Novarassa kuulimme Massimoa kun Eila Tarastia oli pyydetty em. pianokilpailun juryyn. Hänen palkintosijansa oli aivan yksimielinen. Helsingin ohjelmisto oli osittain tuttua tästä kilpailusta.
Miten luonnehtisi Massimon pianismia? Täydellinen, mutta ei koskaan itsetarkoituksellinen tekninen varmuus, dynaaminen skaala kuiskaavasta pianissimosta jylisevään forteen. Maksimaalinen musiikillinen ilmeikkyys, jokaisen fraasin merkityksen ja puhuttelevuuden välittäminen. Kunkin säveltäjän ominaisluonteen ymmärtäminen ja pianon sonoriteetin sopeuttaminen siihen. Beethoven, Schumann, Chopin ja Liszt kuulostivat kaikki täysin yksilöllisiltä, kuin omilta sävelplaneetoiltaan. Lisäksi kyseessä on sangen intelligentti nuori mies, joka käy klassisen latina-lyseon viimeistä luokkaa ja kirjoittaa ylioppilaaksi tänä keväänä. Massimo halusi esitellä kaikki teokset yleisölle englanniksi, vaikka aiemmin väitti, ettei osaisi englantia, jolloin keskustelumme oli tapahtunut pelkästään italiaksi. Massimon esittelyt olivat vapautuneita ja valottivat juuri hänen tulkintojaan näistä mestareista.
On rohkeaa tuon ikäisenä aloittaa Beethovenin op. 111:llä, kaikkien sonaattien huipentumalla, varsinaisella genosignilla, johon sisältyy jo kaikki mitä on edellä anottu, käyttääkseni vähän semiotiikkaa. Novarassa Beethovenin ensiosa oli aika raisua menoa, mutta nyt parissa kuukaudessa teos oli kypsynyt. Sonaatin alkuakordithan ovat sekoitus Sturm und Drangia ja ranskalaista alkusoittoa pisteellisine rytmeineen. Ja johdanto päättyy laskevaan asteikkoon kuin chaconnessa, retorisena katabasiksena. Allegrossa Massimo pysähtyi antamaan kullekin aiheelle omat temponsa ja karaktäärinsä kuten Beethovenille pitää ollakin.Hitaan osan variaatioista muodostui päätähuimaava matka transsendenssiin loputtomin ylärekisterin trillein. Mutta kauttaaltaan tässä soitossa toteutui tuo pariisilaisen opettajani Jules Gentilen, Ecole Normale de Musiquesta, ajatus käden hengityksestä, la respiration de la main, eli liikkeestä alas ja ylös, pousser ja tirer. Laitan tähän yhden sivun Gentilin merkinnöistä nuotteihini, josta käy ilmi mitä hän tarkoitti tällä idealla, jonka sanoi olevan peräisin Madame Boissierin muistiinpanoista Lisztin pianotunneilta. Kyseistä kohtaa variaatioissa Massimo kutsui boogie–woogieksi ja sitähän tuo rytmi meidän korviimme on. Joka tapauksessa tästä sonaattien valtavasta C-duuri huipentumasta kaikkine variaatioineen muodostui metafyysinen elämys, proustlaisittain todiste sielun kuolemattomuudesta.
Pariisilaisen pianistin ja pedagogin Jules Gentil’en merkintöjä Beethovenin sonaatin op. 111 tulkintaan.
Schumannin varhainen Allegro yllätti oikullisella rakenteellaan ja kuvoinnillaan; aivan oikein Massimo puheessaan viittasi noihin fiktiivisiin hahmoihin Florestaniiin ja Eusebiukseen, jotka Schumann loi kirjoituksissaan, jälkimmäinen nimi miellytti erityisesti Massimoa kreikantaitoisena.
Chopinin Barcarolassa siirryttiin kauttaaltaan utuiseen romanttiseen vesimusiikin maisemaan. Jälleen pianon sointi oli kuin eri maailmasta. Mainittakoon vielä, että flyygeli, jolla soitettiin, on historiallinen, musiikkitieteelle aikoinaan Kaupunginorkesterilta hankittu Steinway vuodelta 1910, sen kosketusta Massimoa ihaili erityisesti. Flyygeli tosin kaipaisi perusremonttia, sointi oli hauras, hieman keskirekisterin yläpuolella, muttei se tässä kuitenkaan häirinnyt.
Lisztin unkarilainen rapsodia nr. 2 oli se, joka sykähdytti jo Novaran kilpailussa, supervirtuositeetillaan ja aidon unkarilaiselta kuulostavalla rytmiikallaan ja resitoinnillaan. Äärimmäisen mukaansatempaava oli aksentointi nopeissa huippukohdissa yllättävine synkooppeineen, en ole sellaista kuullut ennen muilla pianisteilla. Massimon kadenssi paljasti hänen säveltäjän lahjansa.
Tässä oli analyysia Massimon soitosta, johon runsaslukuinen yleisö ihastui aivan poikkeuksetta. Mikä hieno avaus HYMSin pianopiirin keväälle. Voi kun kuulisi Massimoa useamminkin!
– Eero Tarasti