E. Illen, Moritz von Schwindin oppilaan maalaus Mestarilaulajista, Hans Sachs keskellä. Neuschwansteinin linna, postikorttisarja no. 208.
Helsinki Metropolitan Orchestra Temppeliaukion kirkossa keskiviikkona 15.11.2023. Kapellimestari Sasha Mäkilä ja viulisti Olivier Pons
Täytyy olla joku sysäys lähteä konserttiin paikan päälle ja nyt niitä oli kaksi: tietenkin illan sankari Sasha Mäkilä ja hänen orkesterinsa, mutta myös ehdottomasti Mestarilaulajien alkusoitto. Sashan ansioita en rupea tässä luettelemaan – paitsi että hän aloitti muusikon uransa Helsingin yliopiston musiikkitieteen laitoksella. Mutta hänen historiaan jäävä saavutuksensa on tietenkin tämä orkesteri (Madetoja-editioiden rinnalla). Nuoret etevät soittajat kokoontuvat vapaaehtoisesti musisoimaan ja ammattimaisella tasolla, tekevät kiertueita, muuntuvat oopperaorkesteriksi jne. Onkohan muuten missään muussa maassa niin monta toimivaa korkeatasoista sinfoniaorkesteria kuin Suomessa?
Mikäpä sopisi paremmin juhlaohjelmaan kuin Wagnerin Mestarilaulajien alkusoitto. Se sopii erityisen hyvin nuorille soittajille; muistan kun Leif Segerstam johti sen kauan, kauan sitten YS:n kanssa. Kyseessä on todella ikoninen teos, joskaan Wagner ei itse koskaan ollut mikään ikoni. Hän oli kyllä aikansa superjulkkis, mutta ei milloinkaan hyväksynyt yhdistyneen keisari-Saksan politiikkaa ja Bismarck piti häntä omituisena.
Mestarilaulajat sai tosin heti alkuun patrioottisen leiman Preussin-Saksan sodan yhteydessä 1871. Vielä 1920-luvulla, kun sitä esitettiin säveltäjän kotimaassa, yleisö nousi lopuksi seisomaan ja lauloi yhdessä Deutschland über alles. Vähän niin kuin meillä yleisö saattoi yhtyä Paavon virteen Viimeisten kiusausten esityksissä. (Saksassa tosin lukee monissa oopperataloissa seinällä: Mitsingen verboten, mukana laulaminen kielletty.) Se että Wagnerista tuli sitten väärinymmärretty ja tulkittu kvasi-ikoni on toinen tarina, jota hänen ei tarvinnut nähdä.
Mitä Wagner siis halusi? Hän tahtoi säveltää komedian, joka jäikin hänen ainoakseen. Katsokaa ja kuunnelkaa jo alkusoittoa: heti kun musiikki alkaa muuttua yhtään liian vakavaksi, se saa humoristisen, keventävän giocoso-käänteen. Mestarilaulajat on pitkä ooppera, mutta Wagner otti sen huomioon niin, että finaali onkin itseasiassa sama kuin alkusoitto, vain lavennettuna Hans Sachsin repliikeillä. Ja niistä viimeinen ylistää – ei mitään Saksan kansaa – holde deutsche Kunst, Saksan jaloa taidetta.
Niinpä Walther von Stolzingin kilpalaulu, joka voittaa, on jo itsessään koominen ja esitettävä paisutellen, schwellend. Mutta samalla se on niin oivallinen melodinen keksintö, että Wagner tahtoo ja antaa sen jäädä mieleen toistamalla sitä tuhat kertaa. Hieman niin kuin Berliinin ravintoloissa on periaatteena Lieber etwas gutes und dafür ein Bisschen mehr, mielellään jotain hyvää ja vähän lisää.
Mestarilaulajien alkusoitto on vastustamaton juhlanumero konsertissa. Kun mestarien marssiteema kohoaa korkeuksiin, on se musiikillinen ele (myös Adornon mielessä!): ”Hei, tulkaa kaikki mukaan.”
Illan toinen numero oli samalta kaudelta – mutta ’rintaman’ toiselta puolelta, nimittäin Édouard Lalon Espanjalainen sinfonia d-molli op. 21 (1874). Ranska oli siis juuri kärsinyt tappion, mutta paradoksaalisesti sen seurauksena kohosi musica gallica -liike, ja perustettiin Société musicale vaalimaan ranskalaista musiikkia. Lalolta tunnetaan nyt ainakin sellokonsertto, jota on meillä soittanut mm. Lauri Rantamoijanen.
Espanjalainen sinfonia on Espanjaa nähtynä Ranskan silmin. Siinä on kaikki espanjalaisuuden stereotypiat seguidilloista habaneraan ja malagueñaan. Jotka sitten periytyivät myös latinalaisen Amerikan musiikkiin. Mutta miten raikkaasti ja vetävästi tulkittuina. Sinfonia ei ole tietenkään sinfonia missään austrogermaanisessa mielessä – ranskalaisethan pelkäsivät sinfonioita ja kun kehittely alkoi, Debussy sanoi ”apua” ja lähti pois. Tämäkin teos kuuluu siis rapsodian kategoriaan, mutta kaikella kunnioituksella. Onhan siitä Vladimir Jankélévitch kirjoittanut suurenmoisen kirjan Rhapsodie. Verve et improvisation musicale (Flammarion, 1955)
Joka tapauksessa Lalon teos oli sykähdyttävä kokemus myös erityisesti sen solistin, viulisti Olivier Ponsin johdosta. Pons on ranskalainen, mutta asunut Suomessakin kahdeksan vuotta. Hänellä on hieno kansainvälinen ura ja nyt hän johtaa festivaalia Etelä-Ranskan linnoissa, joissa myös Sasha Mäkilä esiintyy. Ponsin soitto on virtuoosista ja samalla ilmeikästä kaikissa rekistereissä. En voi sille mitään, että mieleen tuli suomalaisten ikioma Heimo Haitto Ponsin soittoa kuunnellessa ja katsoessa.
Sasha Mäkilä sai orkesterinsa taas innostumaan. Hänen johtamiseensa on tullut lisää ponnekkuutta ja muotojen hallintaa. Hänhän pitää myös kapellimestarikursseja Sofiassa, Bulgariassa. Mielellään hänelle soi tämän jubileumin ansiokkaasta muusikon työstään – tähän saakka – sillä hän ehtii vielä paljon.
– Eero Tarasti
