Monthly Archives: marraskuu 2021

Franz Lehárin Tsarevitshin ensi-ilta Aleksanterin teatterissa 28.11.2021.

Ville Saukkonen tuntuu tekevän loputtomasti löytäjä harvinaisten oopperoiden ja operettien parissa. Kun huhu Porin Tsarevitsh-versiosta kantautui pääkaupunkiin, tuli heti mieleen: tuonne täytyy mennä. Lehár – Die lustige Witwe, Iloisen lesken säveltäjä, nosti kukoistukseensa tuon lajin wieniläisen operetin. Sen oli tosin jo aloittanut nuorempi Johann Strauss  säveltämällä v. 1870 Fledermausin eli Lepakon. Esikuvia toki löytyy tälle aidosti itävaltalaiselle perinteelle, alkaen saksalaisten Singspielistä ja espanjalaisten zarzuelasta. Mutta Tsarevitsin Lehár kirjoitti vasta 1927 ja Berliinin Deutsches Künstlertheateria varten, mielessään kauden kuuluisuus, tenori Richard Tauber ja naisroolissa Rita Georg Sonjana. Siinä välissä, siis Iloisesta leskestä Tsarevitsiin Lehár ehti säveltää 28 operettia, joukossa muutamia ohjelmistoon jääneitäkin kuten Hymyn maa.

Lehár kykeni sulauttamaan operetin viehkeään, sentimentaaliseen Gemütlich-maailmaan kaikkia mahdollisia elementtejä monikulttuurisesta Wienistä: kuten poloneeseja, valsseja, ländlereitä, marsseja, pariisilaista cancania, italialaista bel cantoa, mustalaismusiikin aiheita, unkarilaista, tsekkiläistä, puolalaista, venäläistä, espanjalaista… lähes kaikkea mahdollista. Kaiken ylle levittäytyy Wienin huoleton ilmapiiri ja charmi. Operetti ei voi olla koskaan mitään kovin vakavaa.

Tosin tämän operetin aihe on sinänsä traaginen sikäli kuin libretistit Hein Reichert ja Béla Jenbach perustivat tekstinsä Gabriela Zapolskan dramaan; sen teema oli peräisin Venäjän historiasta Pietari Suuren ja hänen poikansa Aleksein tarinasta. Kuten tiedetään Aleksei pakeni suomalaisen tytön Eufrosynen kanssa Napoliin, mutta palasi takaisin murheellisin seurauksin. Operetissa ei kuitenkaan tällaista tuoda esiin, vaikka tässäkin tsarevitsh pakenee San Remoon rantalomalle ihastuksensa, tanssijattar Sonjan kanssa.

Mutta se, että on päästy näinkin pitkälle, on tsaarin hoville voitto, sillä siihen saakka tsarevits on viettänyt sangen askeettista elämä kaihtaen naisseuraa. Kyseessä ei kuitenkaan ole tämä henkilön oma oikku, vaan tsaarin hovi kasvatti nuoria miehiään juuri näin. Kannattaa lukea suuriruhtinas Aleksanterin suomennettukin omaelämäkerta Venäjän suuiruhtinaana (Helsinki: Otava 1934). Tämä suvun musta lammas pakeni myös hovin ilmapiiriä, josta hän kertoo mm.:

Viidenteentoista ikävuoteeni saakka oli kasvatukseni rykmenttiä suoritetun ainaisen harjoittelun kaltaista. Veljeni Nikolai (tuleva keisari Nikolai II), Mikael, Sergei ja minä elimme kuin kasarmissa. Me makasimme kapeilla rautavuoteilla ja vain mahdolllisimman ohut patja sai olla puupohjan peitteenä… Meidät herätettiin joka aamu kello kuusi. Opettajiemme tarpeeton ankaruus herätti meissä suurta katkeruutta.” (op. cit 18-20)

Mutta keisarillinen perhe, huolissaan suvun jatkumisesta, tuottaa operetissa paikalle tsherkessitanssijaksi, siis mieheksi naamioituneen Sonjan. Kun hän paljastuu, on tsarevitsh raivoissaan, mutta sitten hänet saadaan houkuteltua juoneen mukaan kylmän shampanjan, herkkupalojen, ja keimailun avulla; niinpä hän ihastuu Sonjaan eikä tahdo hänestä enää luopua. Lpulta kuitenkin tulee etelän rannalle San Remoon tieto tsaarin kuolemasta, jolloin tsarevitshilla on edessään kruunajaiset. Hän antaa periksi velvollisuudelleen ja jättää Sonjan. Operetti päättyy siis – harvinaista lajille – surullisesti. Mutta Saukkosen toteutuksessa hyvä mieli palautuu, kun aplodien aikana kuullaan taas vetävä cancan näyttelijöiden kiittäessä yleisöään.

Tämä on ainoa Lehárin operetti, jota dominoi venäläistopiikka alusta loppuun. Sen lähes ainoa hittimelodia on Volgalaulu. Sinänsä kansallinen eksotiikka on hyvin tyypillistä operetille ja etenkin wieniläisyydelle. Stefan Zweig on sitä kuvannut kirjassaan Die Welt von Gestern, Eilispäivän maailma. ”Koska Itävalta ei ollut menestynyt sotilaallisessa toiminnassa kotoinen ylpeys suuntautui taiteellisen ylivallan hankkimiseen. Saksalaisuus sekoittui slaavilaiseen, unkarilaiseen jne. Kaupungin nerous oli siinä, että se sulatti kaikki nämä vastakohdat uudeksi ja omalaatuiseksi yhdistelmäksi, wieniläisyydeksi. Oli helppoa elää tässä suvaitsevaisuden ilmapiirissä. Wien oli nautiskeleva kaupunki. Herkuttelua, soittoa, tanssia, teatteria, keskustelua ja miellyttävää käytöstä vaalittiin taiteina.” (Tarasti: Musiikin todellisuudet, s. 297.)

Kuva © Maarit Laakkonen.

Tällainen on siis Tsarevitshin esteettinen ja yhteiskunnallinen tausta. Ville Saukkosen ohjaus kunnioitti sitä joka suhteessa, tämä oli hilpeä variantti venäläisyydestä kasakkatansseista, tripatskasta ja slaavilaisesta melankoliasta. Tanssivat maatushkanuket ilmaantuivat aina sopivin kohdin mukaan näyttämölle. Pienin lavastekeinoin (Jani Uljas ja Timo Alhanen) luotiin illuusio hovista, meren rannasta. Puvut (Taru Liipola) olivat tarvittaessa loistokkaita univormuja. Militäärinen aspekti välähti aina vartiosotilaiden ilmaantumisena.

Operetissa on aina tärkeää löytää oikeat ’tyypit’ päärooleihin. Valinta oli nyt sangen onnistunut. Tsarevitsh on tähtirooli, johon Ville Salonen sopi erinomaisesti. Hänen äänensä alkoi ’sulaa’ toisessa näytöksessä, jolloin korkeat sävelet tavoitettiin briljantisti. Näyttämöllisesti hän on aina ollut virtuoosi ja ilmensi nyt myös tsaarinpojan metamorfoosin oivallisesti. Yhtä vakuuttava ja erittäin professionelli oli Mari Palo Sonjana, tässä oli myös operetin kimaltelevaa loistoa joka suhteessa. Suprettipari oli kömpelön koominen kuten aina pitää olla, eli Markus Nieminen ja Reetta Haavisto. Suuriruhtinaan puherooli Timo Närhinsalolla ja pääministeri Teemu Niemelällä veivät juonta eteenpäin eräänlaisena deus ex machinana. On toki myös mainittava Anette Raukola, Leo Kirjonen ja Matti Enqvist sivurooleissa, kaikki huolellisesti ohjattuja ja ilmeikkäitä.

Kuva © Maarit Laakkonen.

Suuri ansio kaikessa oli tietenkin Porin iskuvalmiilla Sinfoniettalla Joonas Rannilan johdolla. Rannila on jo kokenut Saukkosen luottokapellimestari, tässäkin hän sai esille operetin musiikillisen taikamaailman luontevasti. Nauhalta kuultin myös ortodoksista laulua Helsingin filharmonisen kuoron ja mieskuoro Manifestumin esittämänä. Libreton suomennos oli Laura Pyrrön ja työryhmän käsialaa, paljon hauskoja käänteitä tekstissä.

Näyttämöllä leijui taustana usein lumihiutaleita Venäjän ikuisen talven symbolina. Miksei myös Suomen kun palasi Aleksanterin teatterin lämmöstä Helsingin pakkaseen. Tämä oli juuri oikea miljöö esittää Tsarevitshin kaltaista operettia. Palattiin ihan kuin sata vuotta taaksepäin.

– Eero Tarasti

Erik Bergman ja Masao Yamaguchi. Kuva © E. Tarasti

Juhlat Musiikkimuseossa 23.11. ja Musiikkitalossa 24.11. 2021

Harva musiikin avantgardisti on tullut maassaan niin juhlituksi kuin Erik Bergman (1911-2006). Musiikkimuseo Fame Triplassa järjesti vastaanoton ohjelmanumeroineen 23.11. illalla ja Helsingin Kaupunginorkesteri antoi kokonaisen Bergmanille omistetun illan 24.11., jossa kapellimestarina oli Nils Schweckendieck, mukana Helsingin kuuluisa kamarikuoro sekä trumpettitaiteilija Pasi Pirinen. Svenska Kulturfonden oli kummankin tapahtuman takana ja luvassa on vielä vuoden 2022 symposium Bergmanista, jonka puheenjohtajana on tohtori Juha Torvinen.

Mikä Bergmanissa on yhä niin kiehtovaa ja etten sanoisi haastavaa? Bergman muistetaan superluokan vaativana kuoronjohtajana, jonka mieskuorolaulut on levyttänyt Matti Hyökki ja muita kuorolauluja juuri Schweckedieckin kuoro. Hän siis oli täysin kotonaan tässä genressa ja uudisti sitä. Uudisti? Tämä juuri on tyypillistä. Hänen jokaisessa sävellyksessään ilmenee joku uusi ennen kuulematon idea. Hän on sukua kirjallisuuden modernistille James Joycelle, jonka jokainen lause on kuin pommi. Tämän sanoi nuori Joyce-tutkija Helsingissä, Sayantan Dasgupta Bengalista. Niin on myös Bergmanilla. Hän haluaa aina yllättää, shokeerata ja menee mielellään siinä äärirajoille.

Kuulijalla ei ole helppoa! Mutta se oli Bergmanin mielestä hänen omaa syytään.Kuulijan tule sopeutua säveltäjän maailmaan ja oppia uusia kuulemistapoja. Säveltäjä ei voi mukauauta kansan musiikkimakuun, Muuten hän kadottaa itsensä. If it is art, it is not for all, and if it is for all it is not art, lausui jo Arnold Schönberg.

Sitten tulevat vielä nuo vaikutteet eri kulttuureista, sillä Bergman oli intohimoinen matkustaja, kävi kaikkialla maailmassa, valokuvasi, äänitti, keräsi soittimia. piti päiväkirjoja ensiksi yhdessä Solveig von Schoulzin ja sitten viimeisen puolisonsa näyttelijätär Christina Indrenius-Zalewskin kanssa. Noita hauskoja värikkäitä matkakuvauksia säilytetään Turun Sibelius-Museossa. Hän oli antropologi tavallaan eli hän oivalsi, että antropologi on se joka näkee oman kulttuurin vierain silmin ja vieraan kulttuurin omin silmin. Tai tässä tapauksessa ’kuulee’ ja ’korvin’.

Jo viime kesänä aloin kirjoittaa Bergman-tutkielmaa ja ryhdyin keräämään aineistoja. Partituureja on isot pinot, onneksi saatavilla, mutta äänitteiden kanssa tilanne on huono. En mm. vieläkään tiedä, mistä saisi kuullakseen Bardo Thödolin, Tiibetin kuolleitten kirjan äänitteen, yksi Bergmanin kehtovimpia musiikillisia kokeiluja etäkulttuurin musiikkikäytännöillä, temppelisoittimilla ja munkkien resitoinnilla. Onneksi hänen pääteoksensa ooppera Det sjungande trädet on kirjastoissa, näin sen ensi-illan aikoinaan oopperassamme.

Ei ole siis vain yhtä Erikiä vaan monta! Ei hän kuitenkaan ole nomadisäveltäjä à la Stravinsky, joka vaihtaa sävelkieltä kuin passia. Eikä musiikillinen turisti à la Darius Milhaud, joka toi Pariisiin Brasilian tangot baletissaan Le Bœuf sur le toit. Punainen lanka, joka kulkee läpi hänen tuotantonsa on 12-säveljärjestelmän. Rivi on se rakenne, joka kontrolloi hänen fantasiaansa ja sen pohjimmaltaan romanttista luonnetta. Romanttista? Kuulostaa uskomattomalta, mutta sitä mieltä ovat monet Bergmanista kirjoittaneet säveltäjäkollegat Paavo Heinisestä Mikko Heiniöön ja Kalevi Ahoon.

Musiikkimuseon illassa, jonka olivat järjestäneet sen johtajat Mikko Vanni ja Olli Ilmolahti kuultiin kaksi pianokappaletta Tunnelmakuva ja Danze senza nome op. 13 Jouni Someron hienosti tulkitsemina. Ne muistuttavat vielä hieman Palmgrenia tekstuuriltaan. Sitten kuultiin lauluja Kaijärven, Frödingin ja Gullbergin teksteihin ja edelleen Lauri Viidan runoon sävelletyt kahdeksan miniatyyriä nimeltä Onni. Ne esitti ilmeikkäästi ja dramaattisesti Hannu ilmolahti. Kyseessä oli yhtä paljn musiikkiteatteri kuin laulu. Ehdottomasti vaikuttava kokonaisuus. Lisäksi Christina Indrenius-Zalewski lausui Bergmania innoittaneita runoilijoita ja lopuksi tuon liikuttavan Solveig von Schoulzin runon, joka kuvaa Erikiä vaeltamassa kesäpaikkansa rannalla Grynnassa Uusikaarlepyyssä.

Kaupunginorkesterin konsertti alkoi Béla Bartókin neljällä kappaleella orkesterille, joita harvoin kuullaan, Niissä Bartók on vielä wagnerilaisen myöhäisromantiikan ja modernismin välimaastossa. Sitten seurasi Bergmanin Simbolo, hänen ensimmäisiä täysin sarjallisia teoksiaan Vogelin oppien jälkeen Sveitsissä. Jo Heininen totesi, että Bergman valitsee rivinsä intervallit niiden värien mukaan. On siis samalla aina koloristi – ja sitä tietä impressionisti. Simbolon rivi oli lisäksi hajautettu laajaan asetteluun, suuriin intervalleihin, jolloin harva pystyy kuulemaan itse riviä. Teos on hienostunut musikfresco tai oikeastaan sinfonia. Samassa mielessä kuin joku Debussyn La Mer tai Sibeliuksen Tapiola. Muutoin Bergman ei kirjoittanut sinfonoita. Olisiko siinä suomenruotsalaisen musiikin estetiikkaa, sillä Fredrik Pacius piti sinfoniaa ikävystyttävänä ja se oli pahinta musiikissa!

Väliajan jälkeen Kamarikuoro lauloi kolme Bergmanin laulua, erittäin tarkasti ja nautittavasti. Tämähän on Suomen paras ammattikuoro. Pidin sille kerran kursseja Sibelius-Akatemiassa musiikin historiasta ja estetiikasta. Kuoroteokset Sommarnatt ja Psalm op 50a ja Hommage à Béla Bartók edustivat Begmanin kuorotuotannon eri vuosikymmeniä. Edelleen kuultiin Bergmanin viimeinen teos Fantasia tai oikeastaan konsertto trumpetille ja orkesterille op. 150 (2003), Pasi Piriselle, maamme johtavalle trumpetistille kirjoitettu teos. Vaikka istuin kolmannella rivillä suoraan trumpetin edessä, ei se pistänyt korvaan, ja onneksi käytettiin myös sordinoa.

Illan päätti Seppo Pohjolan sinfoninen teos Juuret kantaesityksenä 2020. Jännittävää miten erilaisia tyylejä nykymusiikkiimme mahtuu! Tämä oli jokseenkin tonaalista, täyteläistä sinfonista tekstuuria, ekspressiivistä, vaikuttavaa, mutta hyvin kaukana jostain Bergmanista. Jedenfalls, hienoa että konsertti päättyi juuri näin aivan tuoreeseen luovaan kotimaiseen säveltaiteeseen.

Koko konsertin johti taidokkaasti ja fyysisesti eläytyen Nils Schweckendieck jota en ollut kuullutkaan aiemmin orkesterin äärellä. Mutta hänhän on all-around kapellimestari, kotonaan monissa eri kokoonpanoissa. Lisäksi väliajalla palkittin oopperalaulajatar Anu Komsi, hänkin Uusikaarlepyystä kuten Bergman, erityisellä huomattavalla palkinnolla suurista ansioistaan etenkin nykymusiikin tulkkina. Kiitospuheessaan illallisella Komsi kertoi muusikon taipaleestaan ja johtamastaan festivaalista, ja totesi sattuvasti, että nykyisin amatöörit hallitsevat eksperttejä ja niinhän se on nykyään vähän kaikessa!

– Eero Tarasti

Andres Kaljuste. Kuva © Kaupo Kikkas.

YS:n 95-vuotisjuhlakonsertti Helsingin yliopiston juhlasalissa lauantaina 20.11.2021 klo 16

Miten niin ’paluu’? Onhan YS eli Ylioppilaskunnan soittajat aina ollut olemassa. Aivan, mutta nyt sitä kuultiin pitkästä aikaa yliopiston ns. solenniteettisalissa, joka on avautunut remontin jälkeen säihkyvän valoisana. Tosin muutenkin yliopisto on ollut kiinni koronan aikana ja sitä ennen YS ei voinut käyttää tätä salia eikä liioin Vanhaa ylioppilastaloa kiskurivuokrien vuoksi. Mutta nyt oli varmaan musiikkia harrastava kansleri Hämeri vaikuttanut siihen, että YS pääsi takaisin tähän sille kaikkein ominaisimpaan miljööseen.

Mitä muistoja! Quels souvenirs! En muista, miten monta YS:n konserttia tässä on kuultu ja miten monta johtajaa. Nyt on YS:llä uusi kapellimestari, virolainen Andres Kaljuste. Virolaisia on ollut ennenkin, kuten Mikk Murdvee, jonka aikana YS:n taso kohosi huikeasti. Herra Kaljuste astuu lavalle: hän on hieman Klaus Mäkelän ja nuoren Otto Klempererin välimuoto. Hän on solakka, rillit, määrätietoiset, hieman terävät liikkeet ja eleet. Mitähän tästä tulee?

Orkesteri aloittaa YS:n tilausteoksella, espanjalaisen José Luis Gómez Aleixandren (s. 1989) Waves-teoksella, joka on lyömäsoitinkonsertto. Solistina on nuori Kalle Hakasalo, joka ketterästi käsittelee kolmeakymmentä eri soitinta. Aleixandren kontakti Suomeen on maisterinopinnot Sibelius-Akatemiassa, sitten kansainvälistä uraa monessa paikassa, kilpailuja, palkintoja, orkesterinjohtoa ym. Hän on oivaltanut, että kun lyömäsoittimen äänet ovat aina diskreettisiä, irrallisia, ’pampulamaisia’, niin niiden vastapainona orkesterin tulee edustaa jatkuvaa, lineaarista sointia. Konsertto huipentuu mittavaan xylofonin kadenssiin, joka antaa orkesterinkin purkautua forteen. Kaljuste sai hienosti nykymusiikin pulssin sykkimään solistia tukien.

Väliajan jälkeen kuultiin YS:n nostalginen, lähes vakionumero näissä juhlakonserteissa: Tshaikovskin Romeo ja Julia -alkusoitto. Oli liikuttavaa kuulla taas kerran lemmenteeman puhkeavan esiin myrskyisästä kamppailusta. Harvinaisen kookkaan orkesterin jouset kunnostautuivat: en ole kuullut niiden milloinkaan soittavan nopeaa, vaikeaa rytmistä kuviota yhtä tarkasti. Tämä oli ilman muuta Kaljusteen ansiota. Tässä kohden tulin vakuuttuneeksi, että hänen valintansa on ollut oikea: hän tulee saamaan YS:stä esiin sen parhaimmat puolet. Mutta toisaalta ihmettelin, ettei tuosta viulujen massiivisesta määrästä noussut tuon kummempaa cantilenaa, tuota Tshaikovskin huumaavaa unisonoviulujen laulua. Olen niin tottunut siihen jo Mariinskia kuunnellessani.

On vaikea sanoa mikä oli illan päänumero, mutta ainakin Sibeliuksen 7. sinfonia sai monumentaalisen tulkinnan, käyrätorviteema kohosi esiin majesteetillisena. Musiikissa oli jatkuvaa draivia, olisin joskus kaivannut eräiden solistiryhmien tulevan esiin artikuloidusti omilla karaktääreillään. Kyllä voi hieman aina jarruttaa silloin, vaikkapa lopussa kun Valse tristekin häivähtää.

Vasta konsertin jälkeen ehdin lukea ohjelmasta Kaljusteen monista ansioista: soitosta huippuorkestereissa kuten Lontoon filharmoniassa, vierailuista kapellimestarina meidän orkestereissamme Kaupunginorkesterista Sinfonia Lahteen, Tallinnaan, Aalborgiin ja Odensehen. Kuinka pitkään hän ennättää johtaa YS:ää?

Illan päätösnumerona oli tietenkin Finlandia ja yllätyksenä maestro Kari Tikan johdolla. Hän sai teoksen soimaan tavalla jonka vain suomalaiset soittajat osaavat.

Ei kuitenkaan tule unohtaa konsertin lennokasta avausnumeroa, Aarre Merikannon Intradaa, eräänlaista fanfaaria tälle juhlalle. Mahtava orkestrointi, joka soi loppupuolella aivan venäläisittäin, Merikantohan opiskeli Moskovassa. Sen johti innostuneesti ja antaumuksellisesti Tomas Djupsjöbacka.

Päällimmäisenä tästä tuli mieleen, etten usko millään muulla Euroopan tai Yhdysvaltojen yliopistolla olevan tällaista orkesteria, tällaista perinnettä, joka tuo nuoret opiskelijat lavalle frakeissa ja iltapuvuissa ja saa heidät soittamaan täysin nautitavasti ja ammattimaisesti. Heistä ei tietenkään tule läheskään kaikista ammattimuusikkoja; mutta sitäkin vaikuttavampaa on, että Suomessa kasvaa tällainen musikaalinen ja soittotaitoinen sivistyneistö. Eläköön siis YS! Toivottavasti yliopoisto ymmärtää vaalia ja tukea kaikin voimin näin harvinaista aarretta.

– Eero Tarasti

Aram Hatšaturjan

Spartacus Kansallisoopperassa 4.11.2021

Meidän aikanamme on jo päästy yli siitä käsityksestä, että baletin tulee olla kaunista ja että sen tulee olla kaukana kaikesta groteskista ilmaisusta. Mielikuvamme baletista ei rakennu enää tuttujen ja Maruis Petipan koreografioiden varaan, vaan sitä on värittänyt primitiivinen Igor Stravinskyn Kevätuhri sekä monet muut sen jälkeen tulleet baletit. Kuitenkin Kansallisoopperan esittämä Aram Hatšaturjanin Spartacus (1956) yhdistää Lucas Jervies koreografiassaan klassisen baletin karuihin taistelukohtauksiin.

Spartacuksen ensimmäinen näytös aukesi juhlallisella tunnelmalla, kun roomalainen kenraali Crassus on palannut voitokkaana sotaretkeltään. Lavan täyttivät tässä kohtauksessa punaisia lippuja heiluttavat nuorukaiset. Sanomattakin lienee selvää useammalle historiaa tuntevalle, millaiseen assosiaation tämä synkronoitu lippukoreografia päättyy. Etenkin, kun taustaa koristi valtava alttarinomainen rakennelma. On tietenkin vakuuttavaa nähdä niin suuri joukko ihmisiä liikkuvan samalla tavalla samanaikaisesti. Kun lavalle tuotiin vangitut traakialaiset, ei koreografia jättänyt tilaa tulkinnalle henkilösuhteista. Spartacuksen ja hänen vaimonsa Flavian suhde on epäilemättä romanttinen; myös hänen ja Hermeksen välinen ystävyys tehtiin selväksi. Tämä on tietenkin mukavaa henkilölle, jolla ei ole käsiohjelmaa eikä pysty samalla seuraamaan baletin synopsista.

Ensimmäisen näytöksen alkukohtauksessa saimme esimakua baletin väkivaltaisuudesta. Orjakauppias nimittäin löi Spartacusta toistuvasti. Toisessa kohtauksessa pääsemme seuraamaan gladiaattorien taisteluharjoituksia. Kiehtovaa oli se, kuinka tämä taisteluliikkeiden harjoittelu välittyi katsojalle klassisen baletin painottomuuden illuusion kaltaisena. Vaikka liikkeet olivat iskujen tekemistä, tapahtui se niin soljuvasti, että lyönneistä katosi väkivaltaisuuden ulottuvuus. Tässä harjoituskohtauksessa sai myös kuvan esityksessä väkivaltaisuuden ohella toistuvasta teemasta nimittäin vähäpukeiset miehet. Tästä tuli auttamatta mieleeni hiljattain lukemani Alva Noën kirja Omituisia työkaluja. Kirjassaan Noë pohtii pornografian merkitystä taiteessa. Hänen mukaansa sillä ei ole taiteellista meriittiä, sillä sen olemassaololla on tavoite, päämäärä. Taiteen taas tulee olla irrallinen päämäärästä. Lienee jokaisen sopivaa pohtia, onko tällä vähäpukeisuudella syvempää merkitystä vai onko se vain markkinointikeino herättää huomiota suuremmassa yleisössä. Se voisi esimerkiksi kuvastaa henkilöhahmojen hierarkiaa eli mitä vähemmän vaatetta sitä alempaa kastia on.

Tämän taisteluharjoituskohtauksen jälkeen pääsimme seuraamaan gladiaattorien välistä taistelua. Siinä paljastui, miten upeasti lavastaja Jérôme Kaplan asettaa antiikin tyylin minimalistiseen estetiikkaan. Lavastus muistutti nimittäin amfiteatteria, yksinkertaistettuna minimalistisuuden suodattimella. Lavasteiden karu harmaa väritys oli mielenkiintoinen ratkaisu. Se luo vaikutelman kuin olisimme jossain tuntemattomassa paikassa, kaukana kotoa. Näimme gladiaattoritaisteluja. Ensin kahden nimettömän roolin välisen ja sen jälkeen Spartacuksen ja tämän Hermeksen kamppailun. Koreografia heijasti henkilön mielentilaa eli sen piilevää konfliktia. Spartacus vaikuttaa kyseenalaistavan jokaista Hermekseen kohdistuvaa iskuaan. Taistelu päättyy, kun Spartacus tappaa ystävänsä. Tästä järkyttyneenä hän ja muut gladiaattorit ryhtyvät kapinaan. Ensimmäisen näytöksen päättävä hetki oli suorastaan henkeä salpaava. Gladiaattorit Crassuksen valtaistuinalttarin rakennelman päällä muodostavat ylöspäin osoittavan kämmenmonumentin. Näin sormi päätyy osoittamaan kohti yleisöä, jolloin se jotenkin oudolla tavalla rikkoi lavan ja katsomon välisen neljännen seinän. Spartacus kiipeää kaadetun monumentin päälle. Tässä kohtaa lavaestetiikka muodostui niin vakuuttavakasi, että väkisinkin katsoin näkyä silmät suurena.

Toisen näytöksen avaa kylpyläkohtaus Crassuksen kodissa. Jälleen kerran tämä antiikin tyyli minimalistisena oli hienosti toteutettu. Kuitenkin se, mitä lavalla tapahtui, oli jokseenkin kummallista. Esiripun väistyttyä kohtaa katsoja kylpeviä miehiä; tähän kohtaukseen sisällytetty koreografia ei oikein päästänyt minua sisään. Katselin tilannetta vähän kummeksuen, kun kylpevät miehet nostivat itseään ylös kylvystä ja laskeutuivat sinne takaisin. Mennään näytöksessä eteenpäin ja yhtäkkiä kylpevien miesten ympärillä pyörii naisia, jotka liikkuvat kylvyltä toiselle. Tämä kohtaus palautti mieleeni jälleen Alva Noën.

Näytöksen jälkipuoliskolla kapinaan nousseet gladiaattorit valtaavat Crassuksen kodin, kun he saapuvat hakemaan Spartacuksen vaimon Flavian. Tilanne eskaloituu ja he jäävät kiinni Crassukselle. Spartacus ja Crassus taistelevat, ja se päättyy Spartacuksen eduksi. Lyötynä Crassus ei pysty estämään gladiaattoreita ja orjanaisia pakenemasta.

Kolmannen näytöksen avaa Spartacuksen ja Flavian pas de deux. Tästä saimmekin nopean esimaun ensimmäisessä näytöksessä, kun heidät erotettiin toisistaan ja Spartacuksen kaipuu ilmaistaan katsojalle hetken kestävällä pas de deux’llä. Tätä suurenmoista pas de deux’tä säestää baletin tunnetuin musiikki eli niin kutsuttu Spartacus adagio. Henkeäsalpaava pas de deux’n koreografia on tyyliltään hyvin klassista balettia edustavaa. Se toteutti painottomuuden illuusion moitteitta. Etenkin, kun pas de deux’n kliimaksissa Spartacusta esittänyt Tuukka Piitulainen nosti Falviaa esittäneen Linda Haakanan vaivattomasti. Piitulainen suoritti myös nostot oikeaoppisesti pitäen polvet vapaana lukosta ja jalat suorina. Pas de deux’n vakuuttavuutta lisäsi vielä se, että lavalla ei tuolla hetkellä ollut muuta kuin alla, jossa paloi tuli. Täytyy myös antaa arvostusta Piitulaisen ja Haakanan väliselle dynamiikalle eritysesti tässä kohtauksessa.

Pas de deux’n jälkeen muut karanneet gladiaattorit ja muut orjat liittyvät Spartacuksen ja Flavian seuraan ja juhlivat heidän vapauttaan. Tässä kohtaa huomasin eritysesti, kuinka hienosti lavastuksen valkoinen tausta toimi, sillä valaistus loi sivujen taustoille tanssijoiden siluetteja. Se oli suorastaan upea efekti, ja loi vaikutelman tanssista leiritulen ääressä. Tämä ei kestä kauaa, sillä Crassus saapuu armeijoineen heidän leiriinsä. Seuraa intensiivinen taistelukohtaus, jossa valaistus on lähes minimaalinen ja taistelijoita ilmestyy valoon varjosta. Hetkittäin koko lava valaistaan sekunnin murto-osaksi. Jälleen kerran todella vakuuttavaa lavaestetiikkaa.

Taistelu ei pääty Spartacuksen eduksi, vaan Crassuksen armeija on liian voimakas. Tulee mieleen jo Joutsenlammesta tuttu irvikuva pas de deux, kun Crassus ja hänen vaimonsa Tertulla tanssivat keskenään mustiin pukeutuneina (musta joutsen -efekti). Tämän jälkeen verinen Spartacus tuodaan heille näytille. Tertullian iloitessa miehensä voittoa saapuu lavalle loputkin torsostaan veriset gladiaattorit raahaten perässään pylvästä. Yksitellen Crassuksen sotilaat asettavat heidät seisomaan näille pylväille. Pylväälle nostetut gladiaattorit seisovat ristin muodossa, mikä siis tietenkin assosioi roomalaista rangaistuskäytäntöä ristiinnaulitsemista. Tässä kohtaa lavaestetiikka oli jälleen suorastaan henkeäsalpaavaa, kun kahdeksan henkilöä pitelee käsiään suorana korokkeen päällä seisoessa. Näky oli niin vakuuttava, että osa esityksen päättävästä Flavian soolosta meni ohi, kun katsoi lavastusta kuin jotain suurta merkkimaalausta.

Baletin musiikista vielä nopeasti. Orkesteri soitti hyvin ja kapellimestari Philippe Béran työssä ei ole mitään moitittavaa. Hatšaturjanin musiikki ei ole itselleni järin tuttua, mutta huomasin usein yhteyksiä hänen toiseen tunnettuun balettiin Gajane. Monessa kohdassa Spartacuksen orkestraatio oli lähes identtinen Gajanen Sapelitanssin kanssa. Se voi tietenkin olla myös uskollisuutta omalle tyylille. Mutten voi kieltää, että kolmannen näytöksen Spartacus adagio kuulostaa upealta ja vakuuttavalta. Usein myös kävi niin, että lavan tapahtumat veivät huomiota musiikilta, joka paikoin jäi muzak–tyyppiseksi tiedostamattomaksi taustaääneksi. Joskus saattaa pohtia, että katsooko vai kuunteleeko balettia, mutta tässä esityksessä itse enemmänkin katsoin.

– Ville Aamurusko