Robert Wilhelm Ekman: Ilmatar. © Kansallisgalleria.
Amfion alkaa nyt kirjoittaa streaming-konserteista kantaakseen kortensa kekoon esittävien taiteiden tukemisessa pandemian aikana. Musiikista ja muusikoista täytyy puhua ja juuri netin palstoilla, etteivät he unohtuisi. Korona-aika on kyllä opettanut sen miten riippuvaista niinkin ”abstrakti” taide kuin musiikki on elävästä esityksestä, muusikkojen fyysisestä läsnäolosta, konsertin sosiaalisesta tilanteesta. Mutta kyllä zoomin ja teamsin aikana säveletkin välittyvät paremmin kun saa myös visuaalista stimulanssia. Orkesterin suhteen tarvitaan filmauksessa päteviä teknikkoja analysoimaan partituuria ja kohdistamaan kamera sinne missä tapahtuu.
Helsingin kaupunginorkesterin tämäniltainen, siis 29.1., konsertti toteutui John Storgårdsin johdolla ja ohjelmalla, joka oli huolella valittu. Erilaisia myytin variantteja musiikin estetiikassa, sanoisin. Jean Sibeliuksen Autrefois on harvoin kuultu teos, jonkinlainen menneen ajan pastissi, vähän niin kuin Griegin Holmbergin aikaan tai jopa Brahmsin tai Dvořákin kansalliset rapsodiat kaihoisine muistumineen, ja wieniläisine ilmeineen. Toinen Sibeliukselta kuultu orkesteriteos Bardi on sadunomaisen sensiibeli kuvaus balladin laulajasta, se ei esitä mitään nimenomaista tarinaa, vaan harppu symboloi tätä soittavaa muusikkoa; tyyli assosioi paikoitellen kolmannen sinfonian väliosaan.
Konsertin solistina oli Helena Juntunen, ihanteellinen taiteilija tulkitsemaan Sibeliusta lopussa ja illan uutuutta, iranilaissyntyisen Behzad Ranjbaranin teosta Songs of Eternity. Säveltäjästä ei ollut tarjolla paljoa tietoa – tai ehkä en vain osannut kaivautua oikeaan paikkaan tiedotteissa. Joka tapauksessa tämä v. 1955 syntynyt säveltäjä oli asunut Teheranissa lapsena ja kirjoittautunut konservatorioon 9-vuotiaana. Mutta länsimaista taidemusiikkia ei voinut opiskella siellä tuolloin. Hän muutti Yhdysvaltoihin, jossa on luonut kansainvälisen uran, valmistuttuaan bacheloriksi Indianan yliopistosta ja sitten jatkettuaan Juilliardissa mm. Vincent Persichettillä. Parhaillaan hän opettaa musiikin teoriaa ja analyysia Juilliardissa.
Hänen tuotannossaan on lukuisia konserttoja ja orkesteriteoksia kuten Persian trilogy. Ne innoittuvat usein Persian vanhasta kirjallisuudesta ja mytologiasta kuten Ferdowsin ja Rumin teoksista. Hänen tyylinsä on sinfonisen laveaa, myöhäisromanttista, tonaalista, se tuo mieleen Richard Straussin tai Bohuslav Martinů. Vokaalilinja on johtava, mutta olisi ollut hyvä lukea tekstiä vaikka tv-ruudusta käännöksenä. Nyt se jäi arvailun varaan; sen traagislyyrinen sävy johti ajatuksen Persian rikkaisiin uskontoihin ja runouteen.
Muistan kun esitelmöin Jean Sibeliuksen musiikista Teheranissa viisi vuotta sitten Iranian Arts Forumissa. Minua tuli sen jälkeen tervehtimään elegantti brittiläistyylinen, viiksekäs herrasmies, joka kertoi pyytäneensä lupaa suurlähettiläältämme tulla kuulemaan puhettani. Hän oli zoroasterilaisten pääpappi… eli itse herra Zarathustra. Virka oli periytynyt suvussa satoja vuosia. Mutta Persiaan kuuluvat myös sufi-mystikot kuten em. Rumi ja tietenkin yksi kaikkien aikojen suurimpia runoilijoita, Goethenkin ihailema Hafiz. Kaikkea tällaista tuli mieleeni kuunnellessani tätä Ranjbaranin vokaaliteosta – Juntusen dramaattisena mutta sopivan koruttomana tulkintana. Itse musiikissa ei ollut kuitenkaan mitään erityisen orientaalista.
Seuraava teos, Phil Glassin muunnelmia Ravi Shankarin teemasta antoi tietenkin odottaa nyt jotain erityisesti intialaista. Mutta niin ei ollut: sikäli kuin Shankar oli lähtökohtana oli hänet kyllä täysin sulautettu Glassiksi. Ehkä hänen minimalisminsa toistuvat kuviot loivat jonkinlaista intialaisen rytmiikan ja ajattomuuden tuntua. Pikemminkin Glass käytti intialaisuutta samoin kuin joku Dvořák intiaani- ja afrikkalaissävelmiä Uuden maailman sinfoniassaan.
Ilta huipentui Sibeliuksen Luonnottareen, jolla on aivan oma asemansa 1900-luvun maailman syntyä kuvaavissa sävellyksissä. Ollaan tietenkin kaukana Milhaudin Création du mondesta, pikemminkin Wagnerin Reininkultaan yhdistää vesielementti. Sitä paitsi Luonnottaren parhaat tulkit ovat myös Wagner-laulajattaria kuten jo aikoinaan Gwyneth Jones levytyksessään. ”Kave kaunotar korea ouoksui elämätänsä”… maailma sai siis alkunsa yksinäisyyden ikävyydestä. Tawaststjerna totesi aikoinaan, että Luonnottaren vokaalityyli on ”patogeenista” eli tunnelähtöistä eikä ”logogeenistä”, sanallista. Tämä jaottelun hän oli keksinyt etnomusikologi Curt Sachsilta. Totta on, että Sibeliuksen lauluissa joutuu aina ratkaisemaan, onko tämä vokaalista vai soittimellista. Juntunen loi ihaltavan balanssin näiden kahden tyyli välille. Hän ei ollut äänen käytössään niin soittimellinen – mitä Sibelius sinänsä arvosti ennen kaikkea – kuin vokaalisdramaattinen tuodessaan tekstin kaikki käänteet ja vivahteet etualalle. Näin tästä tuli oikeastaan aika dramaattinen maailman synnyn narratiivi. John Storgårds hallitsi koko illan eri tyylilajit saman myyttisyyden, sanoisin ”luonnonmyyttisyyden” puitteissa. Hänen plastisessa otteessaan orkesteri soitti tarkkuudella ja oikeilla karaktääreillä koko illan.
– Eero Tarasti
