Kirill Petrenko, Berliinin filharmonikot ja sopraano Diana Damrau vuodenvaihteessa Berliinin Philharmoniessa. Kuva: Monika Rittershaus
Kirill Petrenko teki vuodenvaihteen myötä paluun Berliinin filharmonikoiden johtajankorokkeelle ensimmäistä kertaa sitten elokuisen kauden avauksen ja sitä seuranneen lyhyen festivaalikiertueen jälkeen. Tällä kertaa ohjelmisto oli varsin erilainen verrattuna virkaanastujaiskonsertin Berg- ja Beethoven -yhdistelmään.
Vuodenvaihteen kolmessa konsertissa liikuttiin Atlantin molemmin puolin, kun ohjelmassa olivat Leonard Bernsteinin Sinfoniset tanssit West Side Storysta (1960), George Gershwinin An American in Paris (1928) ja Kurt Weillin Lady in the Dark -orkesterisarja (1940-41/1949) sekä oivallinen kokoelma Broadway- ja Hollywood-lauluja sopraano Diana Damraun kanssa.
Ilta Philharmoniessa käynnistyi Gerswinin Girl Crazy -alkusoitolla (1928-30). Kuusiminuuttinen alkusoitto on melodiikan, rytmien ja sointivärin juhlaa, jossa yhdistyvät musikaalin herkullisimmat teemat, kuten I Got Rhythm ja Embraceable You. Orkesterin ja Petrenkon riemukkaana säihkyvä big band -musisointi teki hienosti oikeutta musiikin keksinnälle.
Berliiniläisten puhaltajat pistivät jälleen kerran parastaan. Trumpetistit käyttivät amerikkalaistyyppisiä mäntäventtiilisoittimia perinteisten saksalaisten instrumenttiensa sijaan. Kahden pasuunan, kolmen saksofonin, huilun ja oboen täydentäminä puhallinsuudet kohosivat upeaan lentoon. Jousilla oli päällä erinomainen svengi, jota vahvistivat piano ja lyömäsoittaijsto.
Rakenteellisesti Girl Crazy -alkusoitto on varsin suoraviivainen, Rossini-henkinen ketjutettujen teemojen yhdistelmä. Tässä katsantokannassa An American in Paris (1928) edustaa huomattavasti kunnianhimoisempaa muotokieltä. Sinfoniseksi runoksi alaotsikoitu teos on Gershwinin merkittävin orkesterisävellys, kahdeksantoistaminuuttinen sinfoninen kuvaelma, jonka innostava elinvoimaisuus ja kiehtova omaperäisyys tekevät siitä kerrassaan lumoavan sävellyksen.
An American in Parisissa Gershwin yhdistää sinfonisen musiikin ja jazzin elementtejä 1920-luvun urbaaniksi soivaksi freskoksi. Gershwinin soittimellinen keksintä vetääkin vertoja itse Richard Straussille. Säveltäjä on myös erinomainen tarinankertoja kuljettaessaan kuulijaansa läpi pariisilaisen suurkaupungin soivan moninaisuuden. Ja löytyypä partituurista mainiosti sijaa myös musique concrètelle.
Herättääkseen henkiin pariisin katujen äänimaiseman takseineen Gershwin lisäsi lyömäsoittimistoon myös neljä autenttista autontorvea. Nämä tuovat teoksen riemukkaasti kuohuviin avaus- ja päätöstaitteisiin erinomaista karheutta. Lisäksi orkesteriin kuuluu kolme saksofonistia, joilla on soitettavanaan kaikkiaan kahdeksan instrumenttia. Saksofonit muodostavat täten itsenäisen soitinryhmänsä, jonka rooli ei rajoitu pelkästään soinnin värittämiseen.
Gershwinin omakätiseen partituurikäsikirjoitukseen perustuvien ensimmäisten esitysten jälkeen An American in Parisista julkaistiin painettu laitos 1940-luvun alkuvuosina. Tämä Frank Campbell-Watsonin muokkaama editio poikkesi kuitenkin monin tavoin Gershwinin alkuperäisestä. Pragmaatikkona Campbell-Watson sovitti saksofonien stemmat uudelleen, siirtäen huomattavan osan materiaalista käyrätorville jättäen orkesteriin ainoastaan yhden saksofonin. Painetussa laitoksessa monia Gershwinin kirpeimpiä rytmejä on myös siloteltu vastaamaan paremmin neljäkymmentäluvun swing-estetiikkan henkeä.
Yli seitsemän vuosikymmenen ajan An American in Parisia soitettiin tässä muodossaan. Nyt tilanne on viimein toinen, kiitos musiikkitieteilijä Mark Claguen, jonka uusi editio (Schott, 2017) pohjaa Gershwinin perikunnalta saatuihin, säveltäjän alkuperäisiin materiaaleihin. Tämä uusi kriittinen laitos palauttaa Gershwinin alkuperäisen orkestraation kunniaansa viimeistä yksityiskohtaansa myöden.
Toimittaessaan uutta editiota Claguen onnistui myös selvittämään Gershwinin alun perin käyttämien autontorvien oikeat sävelkorkeudet. Sävellystyönsä lomassa Gershwin hankki läheisiltä autokauppiailta koko joukon torvia, joita hän sitten tarkoin tutki hotellihuoneessaan löytääkseen parhaiten pariisilaisten taksien torvia vastaavat säveltasojen yhdistelmät.
Gershwinin partituurikäsikirjoituksen notaatiossa autontorvet on merkitty yksinkertaisesti kirjaimilla A, B, C ja D. Vuosien mittaan muusikoiden piirissä vahvistui käsitys, että kirjaimet viittaavat itse asiassa a-molliasteikon säveliin. Tämä oli kuitenkin virheellinen oletus. Varhaisen äänitteiden ja alkuperäisistä autontorvista otettujen valokuvien perusteella Clague päätteli, että torvien säveltasojen tulee olla as, h, korkea d ja matala a, jolloin niiden äänimaailma on huomattavasti karkeampi ja kromaattisempi. Partituuriin merkityt kirjaimet taas vastaavat autontorvien jalustaan merkittyjä kirjainkoodeja, eivät säveltasoja sinänsä.
An American in Paris kuultiin Claguen editiona ensimmäisen kerran Cincinnatissa Louis Langréen johtaman Cincinnatin sinfoniaorkesterin kanssa. Sittemmin editiosta ovat innostuneet myös monet muut kapellimestarit, kuten Petrenko.
Berliinin filharmonikoiden soittamana An American in Paris on aiemmin kuultu Campbell-Watsonin laitoksena kahdessa yhteydessä, ensin Seiji Ozawan johdolla Waldbühnessä vuonna 2003 sekä Sir Simon Rattlen johtamana vuoden 2008 uudenvuodenaaton konsertissa. Sunnuntai-illan konsertti oli täten Gershwinin alkuperäisen orkestraation ensiesitys Berliinissä. Ja kerrassaan huikea sellainen!
Petrenkon ja berliiniläisten käsissä Gershwinin musiikki piirtyi ilmoille raikkaana nostattavan rytmiikan ja ihailtavan läpikuultavan soinnin yhdistelmänä. Kerronnan kaari hahmottui tyylikkäästi, ja kuulija pääsi mukaan aivan ainutlaatuiselle aikamatkalle noille kaksikymmentäluvun Pariisin kaduille, joilla kaikuivat automobiilien ja yökerhojen äänet.
Yksittäisen arvion mitta ei riitä tavoittamaan kaikkea sitä musiikillista osaamista, joka ansaitsisi tulla mainituksi tämän haltioituneen esityksen suhteen. Olipa sitten kyse käyrätorvien sointilumosta, Noah Bendix-Bagleyn vangitsevista viulusooloista tai Alexander von Puttkamerin herkullisista tuubakadensseista, puhumattakaan saksofonisteista taikka lyömäsoittimiston monitaitureista, jokainen stemma ja jokainen pienikin yksityiskohta heräsi henkiin mitä musikaalisimpana ja innostavimpana.
Kirill Petrenko ja Berliinin filharmonikot. Kuva: Stephan Rabold
Samoja hyveitä tulvillaan oli orkesterin ja Petrenkon mielettömän hieno tulkinta Leonard Bernsteinin West Side Storyn Sinfonisista tansseista (1960). Vuonna 1957 ensi-iltansa saaneen Broadway-musikaalin menestyksen innoittama, konserttikäyttöön sovitettu orkesterisarja valmistui sopivasti yhtä aikaa Robert Wisen ohjaaman elokuvaversion kanssa.
Kaksikymmentäviisiminuuttinen isolle orkesterille sovitettu orkesterisarja tarjoaa varsin kattavan kurkistuksen Bernsteinin musikaalin uskomattomiin sävelrikkauksiin. Gershwinin tavoin Bernstein oli mestari yhdistämään jazzin ilmaisuvoimaa ja klassisia muotoratkaisuja yhteen orgaanisiksi kokonaisuuksiksi. West Side Story edustaa säveltäjänsä tuotannossa tämän kehityksen ehdotonta huipentumaa. Bernsteinin musiikissa kohtaavat jazzin välittömyys, suvereeni muodon hallinta ja Stravinskyn veroinen rytmiikka.
Taidokkaan svengaava Prologi ja hurja jazzfuuga, Cool, ilmentävät Bernsteinin musiikillista kekseliäisyyttä lennokkaimmillaan, kun taas Somewhere tuo esiin säveltäjän pettämättömän lyyrisyyden tajun kaihotessaan kohti yhtenäisyyttä, turhanpäiväisten kiistojen tuolle puolen. Näiden ohella orkesterisarjaan sisältyy tanssisalikohtauksen musiikkinumeroita, jengien yhteenottoa kuvaava Rumble sekä koskettava Finaali.
Filharmonikoiden ja Petrenkon tulkinta Bernsteinin partituurin rytmisestä elinvoimasta ja vuolaasta melodiavirrasta oli aivan omaa luokkaansa. Ilmaisun laajaan asteikkoon mahtuivat niin äärimmäistä herkkyyttä ilmentävä, päätöskohtaukseen johtava Mathieu Dufourin huilukadenssi kuin monet vimmaiset tutti-jaksotkin. Nämä Sinfoniset tanssit olivat yhtä juhlaa avaustahdeilta päätössointuun saakka.
Natsihallintoa New Yorkiin paennut Kurt Weill teki Yhdysvaltain-vuosinaan näyttävän Broadway-uran, jonka helmiä ovat Lady in the Darkin (1940-41) kaltaiset musikaalihitit. Joitakin vuosia show’n Broadway-esitysten jälkeen Robert Russell Bennett sovitti Weillin alkuperäismusiikista parikymmenminuuttisen orkesterisarjan, alaotsikoltaan sinfoninen nokturno. Sarja on konserttikäyttöön varsin toimiva.
Weillin Lady in the Darkiin säveltämä musiikki on tulvillaan tarttuvia melodioita, joita kehitellään säveltäjälle tyypillisellä kekseliäisyydellä ja terävyydellä. Tästä Weimarin ja Broadwayn kohtaamisesta kasvaakin hurmaava musiikkimatka, jonka omistautuneina puolestapuhujina Petrenko ja orkesteri olivat kertakaikkisen vakuuttavia.
Orkesterikappaleiden lomassa Diana Damrau tarjoili mukaansatempaavan kokoelman musikaalinumeroita niin Broadwaylta kuin Hollywoodistakin.
Ensimmäiset näistä herkkupaloista olivat Richard Rodgersin If I Loved You musikaalista Carousel (1945) ja Bernsteinin I Feel Pretty West Side Storysta. Kummassakin kappaleessa Damarau osoitti kokonaisvaltaisen ymmärryksensä Broadway-estetiikasta niin melodiikan kuin tekstin tulkinnankin suhteen. I Feel Prettyn leikkisä ilo kanavoitui mainiosti niin taitavaan vokaali-ilmaisuun kuin verrattomaan lavakarismaankin, kun taas If I Loved You huokui raukeaa melankoliaa.
Kummankin kappaleen kohdalla balanssin suhteen jäi kuitenkin hieman toivomisen varaa. Kun lavalla on Berliinin filharmonikoiden kaltainen ylivertainen täysimittainen sinfoniaorkesteri, musikaali-ilmaisun edellyttämä lauluäänen luonnollisuus jää helposti tutti-kohdissa varjoon. Muutoin Petrenkon johtaman orkesterisäestyksen ja Damraun soolo-osuuden välinen tasapaino oli jotakuinkin ihanteellinen.
Sen sijaan illan jälkimmäisellä puoliskolla kuullut Weillin Foolish Heart One Touch of Venus -musikaalista (1943) sekä Harold Arlenin Over the Rainbow The Wizard of Ozista (1939) osuivat balanssinkin suhteen kauttaaltaan täysin nappiin. Kommunikaatio Petrenkon ja Damraun välillä toimi saumattomasti tarjoten monia ilon hetkiä.
Varsinainen huipentuma koettiin kuitenkin Stephen Sondheimin A Little Night Musiciin (1972-73) säveltämän Send in the Clownsin parissa. Mitä hienovireisimmän jousisatsin sävyttämänä Damraun sisäistynyt vokaali-ilmaisu painui suoraan sydämeen Wenzel Fuchsin klarinettisoolon saattelemana. Tämä oli todellinen täyttymys!
Illan päätteeksi kuultiin vielä kaksi ylimääräistä. Ensin Damrau hemmotteli Philharmonien yleisöä Frederick Loewen My Fair Ladyn (1956) I Could Have Danced All Nightilla, joka on tietenkin aivan ehdoton kappale tämänkaltaisessa ohjelmassa. Vuoroin saksaksi ja englanniksi laulanut Damrau ja tenhoavasti svengannut orkesteri hurmasivat Philharmonien yleisön täysin.
Diana Damrau ja Berliinin filharmonikot. Kuva: Monika Rittershaus
I Could Have Danced All Nightin jälkeen Petrenkolla ja orkesterilla oli vielä yksi ehdoton ässä hihassaan, nimittäin Franz Waxmanin vuoden 1962 Taras Bulba -filmatisointiin säveltämä The Ride of the Cossacks.
Weillin tavoin Waxman, syntyjään Wachsmann, emigroitui Yhdysvaltiohin pian Hitlerin valtaannousun jälkeen. The Bride of Frankensteinista (1935) alkaen, Waxman loi maineikkaan kolmekymmentävuotisen uran Hollywoodissa voittaen Oscarin kahdesti peräkkäin, musiikillaan elokuviin Sunset Boulevard (1950) ja A Place in the Sun (1951).
Taras Bulba kuuluu Waxmanin hienoimpien sävellysten joukkoon. Sen vaikuttavin kohokohta on musiikkinumero The Ride of the Cossacs, jossa ison orkesterin sointimassa kasvaa peräänantamattoman rytmiikan voimasta kesyttämättömäksi sointivyöryksi, jonka kuohut hehkuvat hurjissa sointiväreissä.
Berliiniläiset heittäytyivät tähän vuolaaseen virtaan täysin rinnoin. Petrenkon johdolla musiikki kiisi eteenpäin myrskytuulen lailla. Aistikkas sointi ja alkuvoimainen rytmiikka sulautuivat yhteen huumaavaksi kuulokokemukseksi, joka kohotti tunnelman korkeuksiin. Täydellinen päätös musiikillisesti antoisalle vuodelle.
– Jari Kallio
Berliinin filharmonikot
Kirill Petrenko, kapellimestari
Diana Damrau, sopraano
George Gershwin: Girl Crazy -alkusoitto (1928-30)
Richard Rodgers: If I Loved You musikaalista Carousel (1945)
Leonard Bernstein: I Feel Pretty musikaalista West Side Story (1957)
Leonard Bernstein: Symphonic Dances from West Side Story (1960)
Kurt Weill: Foolish Heart musikaalista One Touch of Venus (1943)
Kurt Weill: Lady in the Dark. Symphonic Nocturne (1940-41, sovitus Robert Russell Bennett)
Stephen Sondheim: Send in the Clowns musikaalista A Little Night Music (1972-73)
Harold Arlen: Over the Rainbow elokuvasta The Wizard of Oz (1939)
George Gershwin: An American in Paris (1928). Sävelruno orkesterille (editio Mark Clague, 2017)
Frederick Loewe: I Could Have Danced All Night musikaalista ”My Fair Lady” (1956)
Franz Waxman: The Ride of the Cossacks elokuvasta ”Taras Bulba” (1962)
Philharmonie, Berliini
Su 29.12.2019, klo 20
