Wojciech Stępień. Kuva © E. Tarasti
Wojciech Stępieńin muistamme hänen väitöskirjastaan oppiaineeseemme v. 2012 aiheena Einojuhani Rautavaaran ns. enkeli-tyyli. Säveltäjä oli tuolloin vielä elossa ja tuli väitöstä seuraamaan. Hän oli iloinen, ettei väitös ollut otsakkeestaan huolimatta ” mitään taivastelua”. Kirja ilmestyi otsakkeella Signifying Angels.
Stępieńin toinen lempiaihe on ollut Edvard Grieg, jonka musiikkia hän on soittanut pianistina mm. opinahjossaan ja nyt työpaikassaan Katowicen Musiikkiakatemiassa. Häneltä on juuri ilmestynyt kirja Le nouveau Grieg. Tendencije modernistyczne w tworczosci Edvard Griega ma prsykladzie op. 54, 66 i 72 (2019, Akademy Muzyczna); hän on julkaissut myös englanniksi Edvard Grieg and his time (2016) ja hän toimii kansainvälisen Grieg-seuran varapuheenjohtajana.
Puolalaisille Grieg oli aina ”Pohjoisen Chopin”. Mutta miksi Ranska?
Grieg oli paitsi kansallinen instituutti kotimaassaan myös kosmopoliitti. Sitä heijastaa jo hänen kuuluisan Bergenin talonsa (Troldhaugenissa) interiööri. Hänen yksi kuuluisimpia sävellyksiään on tuo viehättävä Kesäpäivä Troldhaugenissa vuodelta 1896; sen on levyttänyt mm. armoitettu Grieg-tulkki Eva Knardahl, joka opetti sitä myös pianokurssillaan Suomesssa.
Sen verran on tiedettävä Norjan historiasta, että vuoden 1814 Eidvollin kokous erotti maan Tanskasta. Siitä alkaen haettiin norjalaisten identiteettiä: historiasta, kielestä ja folkloresta. Kieleksi tuli landsmålin sijaan riksmål, ja kieli erosi nyt selvästi tanskasta. 1841 ilmestyi kokoelmm kansansatuja, eräänlainen norjalaisten ”Kalevala”, mutta vailla kokoavaa ”juonta”.
Mielenkiintoinen on Stępieńin tulkinta, että Norja edusti pohjoista orientalismia Eroopassa – ja Eurooppa oli yhtä kuin Ranska tässä tapauksessa. Grieg oli musiikkimaailman kiistaton tähti, hän ilmensi norjalaisuutta puhtaassa muodossa. Kun hän soitti a-mollikonserttoaan Roomassa Lisztille, tämä keskeytti ja ryntäsi salin toiselta puolelta lausuen: ”Ihastuttavaa, g ja g eikä gis! Hurmaavan ruotsalaista!” Ruotsalaisia norjalaiset eivät kuitenkaan halunneet olla yhtä vähän kuin suomalaisetkaan.
Norjan taide oli näyttävästi esillä Pariisin maailmannäyttelyissä jo aiemmin kuin Suomen. Tosin maailmannäyttelyssä 1867 kansakunnat varustettuna rikkaalla pääomalla olivat keskellä päähallissa, köyhät olivat reunoilla periferiassa ja niin myös Norja. Taas näyttelyssä 1889 Saksa oli kokonaan poissuljettu 1871 vuoden sodan vuoksi. Norjalaiset taiteilijat, kirjailijat ja maalarit tulvivat Pariisiin, Ibsen, Björnsson, Kielland, ja heitä ihailtiin. Peer Gyntin (1867) viimeinen näytös tapahtui Egyptissä, mutta kuvasi itse asiassa Norjaa. Norjalaiset siis miellettiin orientaalisiksi. Ja pariisilaisille kelpasi vain orientalismi, musiikki tulvi näyttelyssä mustalaisten, marokkolaisten ja gamelanin kautta. Suomalaisten ylioppilaiden kuoroa pidettiin venäläisenä.
Ranskalainen musiikkielämä hakeutui omille juurilleen 1600-luvulle ja Rameau ja Couperin tulivat muotiin pastisheina. Sävellettiin sarjoja antiikin tyyliin ja Grieg siinä perässä Holmberg-sarjallaan, Debussy Suite bergamasquellaan. Ja sitten Ravelin Tombeau de Couperin. Venäläinen musiikki koettiin vaarallisen eksoottisena, mutta skandinavian sävelet olivat orientalismia melankolisena, maisemallisena, vienona, metsien ja järvien musiikkina. Tähän kategoriaan putosi myös Sibelius Pariisissa. Jim Samson korostaa Pariisin vihamielisyyttä Saksaa kohtaan, mutta se on liioittelua. Vaikka kun Helsinki Filharmonia vieraili Pariisin maailmannäyttelyssä 1900 muusikkoja kellettiin puhumasta lavalla keskenään koska olisi käynyt ilmi, että he olivatkin lähes järjestään saksalaisia! Kaikki 1871 perustetun kansallisen musiikkiseuran säveltäjät jotka puolustivat ars gallicaa olivat myös wagneriaaneja. Käytännössä ei musiikkielämä tullut toimeen ilman Saksaa.
Silti orientalismin näkökulma, jota Stepien korosti, on mielenkiintoinen uusi aspekti esim. Griegiin, mitä ei aina tule ajatelleeksi. Pariisi ylisti Griegiä pianistina. Grieg oli myös poliittinen henkilö; hän tuomitsi jyrkästi Dreyfusin vainon, mutta huomasi, että vain Gabriel Fauré tuki häntä. V. 1905 Norjan parlamentti erotti maan Ruotsista, mikä johti miltei aseelliseen selkkaukseen. Mutta kun Grieg oli kirjoittanut Saksan keisarille ja Englannin kuningashuoneelle sodalta vältyttiin. Näin vahva oli Griegin asema maassaan ja Euroopassa.
– Eero Tarasti
