Thomas Adès ja Kuninkaallinen Concertgebouw-orkesteri harjoituksissa. Kuva: Renske Vrojlik
Kuluneen viikon oivalliset konsertit Amsterdamin perinteikkäässä Concertgebouw’ssa aloittivat säveltäjä-kapellimestari Thomas Adèsin ja Kuninkaallisen Concertgebouw-orkesterin kauden 2019-2020 yhteistyön. Kauden kuluessa Adès johtaa orkesterin kanssa kaikkiaan kolme konserttisarjaa, joista kussakin kuullaan jokin Adèsin tuoreista merkkiteoksista.
Tällä viikolla kuullun Powder Her Face -oopperan laajennetun orkesterisarjan (1995/2017) ohella Alankomaiden ensiesityksensä saavat kauden mittaan myös balettiteos Inferno (2019) sekä tuore pianokonsertto (2018), joka kuullaan marraskuussa myös Helsingissä, niin ikään säveltäjän johtamana.
Orkesterikonserttiensa ohella Adès esiintyy Amsterdamissa myös pianistina yhdessä Concertgebouw-orkesterin muusikoiden kanssa.
Kutakin konserttia varten Adès ja orkesteri ovat sommitelleet oman, riemastuttavan kekseliään ohjelmakokonaisuutensa, joissa Adèsin omintakeinen sävellystyyli pääsee esittäytymään erilaisissa konteksteissa. Tämän viikon konserttien ohjelmassa kuultiin neljä suurenmoista teosta, joista kukin peilaa viehätyksen, viettelyn, hylätyksi tulemisen sekä rajojen rikkomisen monisyistä kokemusmaailmaa mitä kiehtovimmin.
Berliinin filharmonikoiden tilaama ja toukokuussa 2017 Sir Simon Rattlen johdolla kantaesitetty kahdeksanosainen, puolituntinen Luxury Suite on laajin kolmesta Adèsin ensimmäiseen oopperaan Powder Her Face (1995) pohjautuvasta orkesterisarjasta.
Luxury Suitessa Adès on sovittanut alun perin viidentoista muusikon ja neljän laulajan yhtyeelle sävelletyn oopperan musiikin suurelle orkesterille, jonka peruskokoonpanoa täydentävät laaja lyömäsoittimisto, saksofonit ja kontraforte.
Philip Henslerin librettoon pohjautuva Powder Her Face tarkastelee Margaret Campbellin, Argyllin herttuattaren, elämäntarinaa, josta laajemman yleisön muistiin lienee parhaiten jäänyt hänen vuoden 1963 avioeroprosessinsa, jota tuolloin puitiin ahkerasti skandaalilehdistössä.
Nykynäkökulmasta Margaret Campbellin elämän voi nähdä sosiaalisesti monimutkaisena vyyhtinä, jossa naisen voimallinen seksuaalinen käyttäytyminen, jota aikanaan pidettiin yksioikoisesti hillittömyytenä, kietoutuu ympäröivän maskuliinisen kulttuurin mahdollistamaan moninaiseen hyväksikäyttöön.
Tämä myyttien ja juorujen värittämä elämäntarina osoittautui hedelmälliseksi lähtökohdaksi oopperalle, josta tulikin Adèsin läpimurtoteos.
Powder Her Face on pohjimmimtaan tragedia, johon kietoutuu parodian piirteitä. Sen musiikissa sekoittuvat nerokkaalla tavalla viettelevä melodiikka, kompleksiset rytmit, kekseliäät harmoniat ja jazz-vaikutteet. Musiikin läheinen sukulaisuus Alban Bergin Lulun kanssa onkin ilmeinen.
Orkesterisarjan avaa pramea alkusoitto Ruusuritarin hengessä, hehkuen loisteliassa väreissä ja kieppuvissa rytmeissä. Lyhyt saksofonisoolo johdattaa nerokkaaseen toiseen osaan, joka on puolestaan juopuneena huojuva tanssinumero.
Orkesterisarja jatkuu groteskina häämarssina, jota seuraa taidokkaasti orkestroitu haasteellinen valssi. Hienon viidennen osan aloittavat käyrätorvi, saksofoni ja jouset, jotka johdattavan musiikin kohti upeaa klarinettsooloa. Lyhyessä mutta draamallisesti painokkaassa kuudennessa osassa musiikki pilkkoutuu katkelmiksi, jotka kompuroivat kohti seitsemännen osan vaikuttavaa käyrätorviaariaa. Finaalissa alun materiaali palaa lyhyinä muistumina, kunnes musiikki haipuu hiljaisuuteen.
Concertgeouw-orkesteri ja Adès tarttuivat tähän rikkaaseen musiikkiin täysin sydämin selvittäen sen moninaiset haasteet kerrassaan vakuuttavasti. Säveltäjän johdolla Luxury Suite saikin säihkyvän Alankomaiden esityksen, jonka ehtymätön rytminen energia ja uhkeat sointivärit tekivät lähtemättömän vaikutuksen.
Kokonaisuutta täydensivät lukuisat oivalliset soolo-osuudet, joista orkesterin taidokkaat muusikot ansaitsevat erityiskiitoksensa. Concertgebouw-orkesterista kuoriutuikin Luxury Suitessa liki surrealistinen tanssiorkesterin ja huippuosaavan sinfonisen ensemblen yhdistelmä.
Thomas Adès ja orkesteri Amsterdamin Concertgebouw’ssa torstaina. Kuva: Jari Kallio
Claude Debussyn Faunin iltapäivä (Prélude à l’après-midi d’un faune, 1892-94) sai innoitteensa Stéphane Mallarmé’s runon eroottisista fantasioista. Vuonna 1894 kantaesitetystä orkesterirunoelmasta tuli modernismin airut, jonka lumovoima on säilynyt raikkaana jo sadankahdenkymmenenviiden vuoden ajan.
Vaikka Faunin iltapäivä on konserttiteos, sen juuret ulottuvat Debussyn ja Mallarmén 1890-luvun alussa suunnittelemaan näyttämöversioon, joka jäi kuitenkin lopulta toteutumatta. Vuonna 1912 Faunin iltapäivä nähtiin viimein Ballets Russesin näyttämöllä Vatslav Nižinskin balettina. Koreografian sisältämä erotiikka masturbaatiokohtauksineen nostatti kantaesityksessä skandaalin, joka takasi baletin suosion.
Konserttikäytössä Faunin iltapäivä sopii oivallisesti avauskappaleeksi, kiitos teoksen vastustamattoman, hienovireisen lumovoiman, joka vangitsee kuulijan loitsun lailla mukaansa Debussyn ainutlaatuiseen sointimaailmaan.
Alun huilusoolo soi Concertgebouw’n ykköshuilistin käsissä kertakaikkisen upeasti saaden kumppanikseen käyrätorvien ja harppujen aineettoman kauniin soinnin.
Jousten intensiivinen pehmeys ja puupuhallinten houkuttelevan heleät soolot soivat erinomaisesti balansoituna ja hienosti fraseerattuina Adèsin johdolla. Harppujen ja antiikkisymbaalien kimmeltävät sävelkulut täydensivät Debussyn orkestraation taianomaista kajoa vaikutavasti.
Orkesteri ja Adès tavoittivat Debussyn hienovireisen orkesteridraaman kerrassaan idiomaattisesti maalaten mitä kiehtovimman soivien näkyjen sarjan.
Gerald Barryn yksinäytöksinen ooppera The Stronger sai kantaesityksensä Barbara Hanniganin ja Adèsin johtaman Birminghamin kaupunginorkesterin kanssa vuonna 2007. August Strindbergin monologiin Den Starkare (1889) pohjautuva The Stronger muodostuu yhdestä kohtauksesta, jossa kohtaavat kaksi naista, joita esittävät sopraano ja näyttelijä, jolla ei ole vuorosanoja.
Sopraano Kerstin Avemo ja Thomas Adès Gerald Barryn The Stronger -oopperan harjoituksissa Concertgebouw’ssa. Kuva: Renske Vrojlik
Monologin kuluessa sopraanoprotagonisti tasapainoilee aviomiehensä uskottomuuden herättäminen tunteiden kanssa. Nämä tunteet projisoidaan oletettuun rakastajattareen, näyttelijä-antagonistiin, jonka sanattomuus tekee hänestä ikään kuin tyhjän taulun, johon protagonisti kohdistaa niin vihan, halveksunnan, häpeän kuin surunkin tuntemuksia.
The Stronger käynnistyy sopraanon laajalla soololla. Orkesteri liittyy viimein mukaan, kommentoiden, myötäillen, kyseenalaisten ja vahvistaen solistiaan. Vokaalinen ja orkestraalinen kudos kehittyvät näennäisen riippumattomina toisistaan, satunnaisesti kohdaten ja jälleen eriytyen.
Orkesterimusiikin pintataso kuulaine sävelkulkuineen ja korostettuine rytmeineen tuo monesti mieleen Stravinskyn, jos kohta Barryn omintakeinen käsiala on kaikessa läsnä. Toistoa ja hienovireisiä muunnelmia käytetään taidokkaasti vahvistamaan draaman emotionaalista fokusta.
Sooloäänelle Barry kirjoittaa vaikuttavan intensiivisesti käyttäen huikeaa ilmaisuasteikkoa, joka ulottuu hauraista kuiskauksista mahtaileviin huudahduksiin. Oopperan pohjimmainen kysymys onkin, kumpi on lopulta todellista vahvuutta, tunteiden peittelemätön ilmaisu vai tyyni hiljaisuus.
Concertgebouw’ssa sopraano Kerstin Avemo lauloi soolo-osuuden erinomaisella omistautuneisuudella ja ilmaisuvoimalla. Sanattomassa roolissaan näyttelijä Hanna van Vlijet puolestaan hyödynsi hienovaraisimpia eleitä ja ilmeitä taidokkaasti. Valkokankaalle heijastettuna hänen elekielensä pääsi hienosti oikeuksiinsa tarjoten täydellisen vastavoiman Avemon vyöryävälle ilmaisulle.
Orkesteriosuus soi kauttaaltaan kuulaana ja tarkoin balansoituna Adèsin johdolla. Toisteisten fraasien suggestiivinen voima sai vakuuttavan toteutuksen samalla, kun pienimmätkin nyanssit tulivat taidokkaasti huomioiduiksi. Tätä mestariteosta soisi kuultavan paljon useammin.
Thomas Adès ja Gerald Barry kättelevät Concertgebouw’n lavalla torstaina. Kuva: Jari Kallio
Francis Poulec sävelsi Les biches -balettinsa vuosina 1921-23 Sergei Djagilevin tilauksesta Ballets Russesille. Vaikka Les bichesissä ei ole yksiselitteistä juonta, baletin voi nähdä pariisilaisen seurapiirielämän yleellisyyden ja erotiikan abstraktina kuvauksena.
Uusittuaan baletin orkestraation Poulenc sovitti musiikistaan vuonna 1948 viisiosaisen orkesterisarjan konserttikäyttöön poistamalla alkusoiton sekä kolme kuoronumeroa.
Neoklassistisen kuulauden ja kirpeiden, jazz-vaikutteisten harmonioiden yhdistelmänä Les biches on kaksikymmentäluvun vilkkaan pariisilaisen musiikkielämän riemukas ilmentymä, joka palveli Concertgebouw’ssa esimerkillisesti päätösnumerona.
Adès ja orkesteri pukivat Poulencin partituurin yltäkylläisiin väreihin, korostaen harmonioiden raikkautta kerrassaan riemastuttavasti. Concertgebouw’n muusikot heittäytyivät musiikiin koko osaamisellaan ja sydämellään tarjoten yleisölle varsinaisen elämyksen. Ohjelmallisesti Les biches sopi erinomaisesti yhteen juuri sitä ennen kuullun Luxury Suiten kanssa tuoden illan mainiosti päätökseensä.
Amsterdamilaisyleisö palkitsi orkesterin ja Adèsin hienon yhteistyön seisten pitkillä suosionosoituksilla. Sarjan seuraavia konsertteja ja Adèsin marraskuista Helsingin-vierailua voikin jäädä odottamaan aivan erityisellä innolla.
– Jari Kallio
Kuninkaallinen Concertgebouw-orkesteri
Thomas Adès, kapellimestari
Kerstin Avemo, sopraano
Hanna van Vliet, näyttelijä
Claude Debussy: Prélude à l’après-midi d’un faune (1892-94) orkesterille
Gerald Barry: The Stronger (2007) – yksinäytöksinen ooppera sopraanolle ja orkesterille
Thomas Adès: Luxury Suite oopperasta ”Powder Her Face (1995/2017)
Francis Poulenc: Les biches (1921-23/1948) – orkesterisarja
Concertgebouw, Amsterdam
To 10.10. 2019, 20.15
