Kurt Schreibmayer (Frank), Anja-Nina Bohrmann (Adele). Kuva ©Aleksi Mustonen / Savonlinnnan oopperajuhlat
Savonlinnan oopperafestivaalin varmasti odotetuimpia tapauksia oli Wienin Volksoperin vierailu lajissa, jossa he ovat tietenkin ylittämättömiä: wieniläisoperetissa. Johann Straussin Fledermausinhan kaikki tuntevat ja tietävät odottaa musiikissa suosikkikohtiaan. Näin sen ensimmäisen kerran Wienissä v. 1967 Theater an der Josefstadtissa. Siitä jäi mieleeni lähinnä se, miten orkesteri soitti tunnetun valssin vailla mitään rubatoja, aivan eksaktisti tahdissa, mikä onkin kaikkein vaikuttavinta.
Miksi operetin nimi on Lepakko? Juonessa kaverukset lempinimiltään Perhonen ja Lepakko olivat pilailleet, mutta leikki oli päättynyt siihen, että kaikki nauroivat lepakolle. Nyt oli hänen eli herra Falken vuoro kostaa Gabriel von Eisensteinille keksimällä draaman, johon tulevat mukaan tahtomattaan kaikki operetin henkilöt.
Johann Straussin musiikin tuoreus yllättää yhä. Hänen taitonsa yhdistää italialaisen opera buffan elementtejä saksalaiseen laulunäytelmään, ja jalostaa sangen kansanomainen volkstümlich huumori wieniläiseksi hienostuneisuudeksi, kepeydeksi ja melankoliaksikin. Fledermaus on läpileikkaus koko Wienin atmosfääristä Ka und Ka kautena, eli keisarillisena ja kuninkaallisena valtakuntana, joka on sulauttanut lukemattomat kulttuurit itseensä. Niitä muistellaan eksoottisina elementteinä, kuten Rosalinde Unkaria csardasissaan. Lukekaa Stefan Zweigin Eilispäivän maailma (Die Welt von Gestern) niin pääsette tunnelmaan. Ollaan maailmassa, jossa nautinto, oli se mitä tahansa, on numero yksi eli kuten venäläinen ruhtinas Orlofsky, tässä versiossa housurooli, toteaa: chacun à son goût. Toinen operetin motto kuuluu: Onnellinen se joka unohtaa sen mitä ei voi muuttaa.
Lepakon kolmesta näytöksestä vain viimeinen, joka tapahtuu poliisin putkassa, sopii sellaisenaan Savonlinnan kivimuureihin, mutta pienin keinoin loihdittiin kuitenkin wieniläisen kodin ja ruhtinaan palatsin miljööt. Wienin Valtion baletin osuus oli hyvin tärkeä toisen näytöksen huipentavassa tanssikohtauksessa, Unter Donner und Blitz -polkkineen. Luonnollisesti orkesteri on keskeinen tässä teoksessa ja olikin ilo kuulla teatterin omia soittajia sangen professionellin ja kokeneen Alfred Eschwen johdolla. Esitys sinänsä oli hioutunutta ja vauhdikasta yhteistyötä laulajien kesken ja roolivalinnat kaikki osuvia. 2.8. esityksessä oli päällä kakkosmiehitys. Kreivi Eisensteinina sangen virtuoosinen lavatähti Morten Frank Larsen, joka taisi huumorin kaikki keinot. Rosalindena sopivan tuhtia arvokkuutta tavoitteleva Melba Ramos, Adelena äänellisesti erittäin loistokas Rebecca Nielsen. Falkena eli Lepakkona tavallaan demonisuuteen vivahtava Alexandre Beuchat, mikä rooli hieman muistuttaa Cosí fan tutten Don Alfonsoa. Alfredina Alexander Pinderak, vahva bel canto -tenori mitä ääntä tarvittiin noihin loputtomiin lainauksiin ooperarepertuaarista mukaan lukien Wagnerin Lohengrin. Orlofskyna uskottava Annely Peebo ja vankilanjohtaja Frankina Daniel Oehlenschläger. Suurimmat aplodit taisi saada vanginvartija Frosch, groteski hahmo. Eniten ehkä nauratti kohtaus, jossa hän kysyy Alfredin ammattia ja tämä vastaa: Oopperalaulaja. Missä? Wienin Volksoperissa. Frosch alkaa heti kaivaa tälle taskustaan kolikkoja almuina, jotta ostaisi oopperanjohtajaparalle edes muutaman sämpylän. Muutama kohtaus oli sovitettu suomalaisia varten kuten Hei huulia hillallaa -kansanlaulu.
***
Lepakot ovat mukavia eläimiä. Niitä asuu kesähuvilamme ullakolla. Kerran elokuussa siellä vieraili suomalainen kirjallisuuden professori. Oli ilta ja ukkonen. Keskustelimme saksalaisesta taiteesta ja filosofiasta. Illallispöydän hämärässä ihmettelin, miksi vieraamme teki omituisia väistöliikkeitä päällään. Häntä kiersi lepakko! Aikansa lenneltyään se asettui takan reunalle roikkumaan ja lähti pian ulos. Mutta vieraamme antoi lahjaksi tuoreen kirjansa ja kirjoitti siihen omistuksen: Goethe, Nietzsche, Fledermaus / Hier fühle ich mich zu Haus!
– Eero Tarasti
