Monthly Archives: elokuu 2019

Kirill Petrenko ja Berliinin filharmonikot. Kuva: Stephan Rabold

Kirill Petrenko nousi perjantai-iltana Philharmoniessa ensimmäistä kertaa Berliinin filharmonikoiden johtajankorokkeelle orkesterin ylikapellimestarina. Hienon illan kuluessa vuosien mittaan latautuneet ennakko-odotukset ylittyivät mennen tullen. 

Orkesteri valitsi Petrenkon ylikapellimestarikseen monivaiheisen äänestysprosessin kautta jo vuonna 2015. Hoitaakseen aiemmat sitoumuksensa sovitusti, ennen kaikkea Baijerin valtionoopperan suuntaan, Petrenko saattoi aloittaa uudessa tehtävässään täysipainoisesti vasta tämän konserttikauden alussa. 

Virkaanastujaisia edeltäneet Berliinin-vierailut ovat onnistuneet virittämään odotukset Petrenko aikakauden suhteen varsin korkealle. 

Aikamme musiikkimaailmassa Petrenko on ollut merkillepantava poikkeus mediatietoisen maestron prototyypistä. Hän ei juuri anna haastatteluja saati viihdy sosiaalisessa mediassa. Hänen fokuksensa on ollut tiukasti elävän musiikin esittämisessä, minkä vuoksi Petrenkon diskografiakin on huomattavan harvalukuinen. Tämä tullee kuitenkin muuttumaan uuden työnkuvan mukana. 

Jokainen Petrenkon musisointia kuullut lienee vaikuttunut hänen taidostaan rakentaa yksityiskohtaisen harjoitustyön kautta vankka perusta spontaanille elävälle esitykselle. Omalta osaltani olen varma, että vuonna 2016 Münchenissä kuulemani Mestarilaulajat tulee säilymään muistoissani aivan erityisellä terävyydellä läpi elämäni. 

Berliinissä Petrenkon aikaan siirryttiin kahden konsertin myötä. Perjantain virkaanastujaiskonserttia seurasi lauantaina ulkoilmakonsertti Brandenburgin portilla. Alkavalla viikolla orkesteri jatkaa perinteiselle syyskauden avajaiskiertueelleen Keski-Euroopan festivaaleille. 

Virkaanastujaiskonserttiin Petrenko ja orkesteri olivat valikoineet ohjelman, jossa yhdistyivät kummankin osaamisen ydinainekset. 

Illan ensimmäisellä puoliskolla kuultiin Alban Bergin Symphonische Stücke aus der Oper ”Lulu” (1934). Kuten teoksen otsikko toteaa, kyseessä on viisioisainen orkesterisarja Bergin toisesta oopperasta, jonka parissa säveltäjä työskenteli vuodesta 1927 ennenaikaiseen kuolemaansa saakka vuonna 1935. 

Ajatus orkesterisarjasta oli alun perin lähtöisin Bergin kustantajalta, Universal Editionilta, joka halusi tarjota konserttiyleisöille maistiaisia uudesta oopperasta ennen tämän ensi-iltaa. Berg itse ehti kuulla Lulu-sarjansa, kuten sitä alun perin kutsuttiin, konsertissa muutamaa viikkoa ennen kuolemaansa. 

Vuonna 2015 Petrenko johti kiitetyn produktion Lulusta Baijerin valtionoopperassa. Nimiosan lauloi tuolloin Marlis Petersen, joka teki nyt lyhyen comebackin rooliin orkesterisarjan solistina. 

Sävellyksenä Lulu-sarja on enemmänkin itsenäinen sinfoninen teos kuin pelkkä sarja katkelmia. Reilun puolen tunnin mittainen sävellys jakautuu viiteen osaan, joiden materiaali on peräisin oopperan toisesta ja kolmannesta näytöksestä. Näistä rakentuu sarjan symmetrinen kokonaismuoto. 

Uloimmat osat Rondo – Hymne ja Adagio ovat laajimmat, kun taas toinen ja neljäs osa toimivat hienosti rakennettuina välisoittoina. Sarjan keskipisteenä toimii Lulun laulu, nimihahmon raa’an rehellinen omakuva, jonka Berg sävelsi alun perin Anton Webernin viisikymmentävuotislahjaksi vuonna 1933. 

Toinen osa, Ostinato, on vaikuttava musiikillinen palindromi, joka toimii oopperassa välisoittona, joka säestää lyhyttä elokuvakohtausta. Neljä osa puolestaan on mitä kekseliäin sarja muunnelmia, joissa orkesteritekstuuri kuoriutuu vähitellen prameasta loistostaan äärimmäisen pelkistettyyn asuun. 

Sarjan neljäs ja viides osa ovat ainoat katkelmat kolmannesta näytöksestä, joiden orkestraation Berg ehti saattaa valmiiksi. Adagio sisältää lyhyen ad lib. lauluosuuden, jota ei tosin kuultu perjantain esityksessä. 

Vibrafoni ja soolosaksofoni ovat tärkeä osa Lulun omaleimaista orkesteriasua. Alati muuttuvat soitinyhdistelmät ja jousten monet divisi-jaksot tekevät yksityiskohtiensa runsaudessa Lulun partituurista äärettömän kiehtovaa kuultavaa. 

Petrenkon johdolla Lulu-sarja sai orkesterilta häikäisevän toteutuksen. Sinfoninen kokonaisarkkitehtuuri soi kirkkaasti draamallisen ilmaisun tulviessa oivallisia yksityskohtia ja karaktereja. 

Orkesterin soitinryhmien välinen balansointi oli erehtymättömän tarkkaa. Sinfoninen kudos soi läpikuultavasti ja ilmaisuvoimaisesti. Petersenin tulkinta Lulun laulusta oli kerrassaan vakuuttava orkesterin ja Petrenkon erinomaisen säestyksen antaessa hänelle täyden tukensa.

Beethovenin yhdeksäs sinfonia Philharmoniessa perjantaina. Kuva: Stephan Rabold

Väliajan jälkeen vuorossa oli Beethovenin yhdeksäs sinfonia, berliiniläisten ohjelmiston arkkityyppi. Sinfonian kamppailu kohti rauhan ja veljeyden iloa saa tietenkin aivan erityisen historiallisen kaiun juuri Berliinissä, Euroopan ja eurooppalaisuuden ytimessä. 

Beethoven sävelsi viimeisen sinfoniansa vuosina 1817-24, jos kohta varhaisimmat luonnokset ovat peräisin vuoden 1812 tienoilta. Yhdeksännen sinfonian kautta musiikki siirtyi uuteen aikaan teoksen ennennäkemättömän laajan ilmaisuasteikon myötä.  

Finaalin laulusolistien ja kuoron ohella kolmen ensimmäisen, puhtaasti instrumentaalisen osan musiikki murtautuu ulos aikansa sinfonisesta muotista    kohti uuden mittakaavan jännitteitä ja näiden voimallisia purkauksia. 

Abbadon ja Rattlen tavoin Petrenko käyttää Johanthan Del Marin urtext-editiota (Bärenreiter, 1996), joka hakee vertaistaan musiikillisen arkeologian taidonnäytteenä.

Avausosa oli ennenkokematon seikkailu, jonka sinfoninen draama kietoi Petrenkon ja orkesterin mukaansa musertavalla voimalla. Sinfonisen kaaren alati kasvava jännite toteutui upeasti ajaen musiikin henkeäsalpaavasti kohti vääjäämätöntä päätöstä. 

Ensimmäisen osan viimeisten tahtien kaikujen kieppuessa yhä ilmassa filharmonikot ja Petrenko heittäytyivät jo scherzon pyörteisiin. Musiikin demonisuus kohosi pidäkkeettömästi kuohuavaksi sävelmyrskyksi, jonka kudos sai mitä vaikuttavimman soivan asun.

Adagio juhlisti Berliinin filharmonikoiden ainutlaatuista sointia. Sen lomassa saatiin nauttia niin häikäisevistä puhallinosuuksista kuin jousien lumoavan kauniista tekstuureistakin. 

Sinfonian päättävä kuorofinaali kohosi mittaamattomiin korkeuksiin. Vaikuttavassa orkesterijohdannossa muistumat aiempiin osiin saivat kukin hienon häivähdyksensä ennen An die Freude -aiheen taianomaista kasvua bassojen syvistä rekistereistä koko orkesterin voimannäytöksi. 

Lauluäänten schilleriläinen luonnonvoima kuohui vapautuneen energian lumoa, jonka taustalta löytyi eittämättä harjoituksissa tarkkaan hiottu suunnitelma. Gijs Leennaarsin erinomaisesti valmentama Rundfunkchor Berlin teki jälleen vaikutuksen sekä ilmaisun kuulaudellaan että draamallisella voimallaan. 

Solistit, Marlis Petersen, Elisabeth Kulman, Benjamin Bruns ja Kwangchul Youn muodostivat oivallisen ensemblen, jonka äänet kietoutuivat yhteen hienovireisesti ja aina täydellisessä balanssissa kuoron ja orkesterin kanssa. 

Finaalin presto-päätös pyyhkäisi myrskytuulen lailla läpi salin tuoden illan vapauttavaan päätökseensä puhtaan ilon purkautuessa ravistelevana sointikylpynä. Vaikuttavampaa alkua Berliinin filharmonikoiden uudelle aikakaudelle saattoi tuskin kuvitella. 

Kirill Petrenko vastaanottaa yleisön raikuvat suosionosoitukset perjantai-iltana Philharmoniessa. Kuva: Stephan Rabold

Berliiniläisyleisö otti Petrenkon vastaan kuohuvin suosionosoituksin. Uusi ylikapellimestari sai tehdä monta matkaa orkesterinsa eteen tervehtimään seisaaltaan aplodeeraavaa yleisöä. Vielä orkesterin lähdettyä Petrenko sai palata lavalle vastaanottamaan haltioituneet kiitokset. 

Tästä on hyvä jatkaa. 

– Jari Kallio  

Berliinin filharmonikot

Kirill Petrenko, kapellimestari

Rundfunkchor Berlin

Gijs Leenaars, kuoron valmennus

Marlis Petersen, sopraano

Elisabeth Kulman, mezzosopraano

Benjamin Bruns, tenori

Kwangchul Youn, basso

Alban Berg: Symphonische Stücke aus der Oper Lulu (1934)

Ludwig van Beethoven: Sinfonia nro 9 d-molli, op. 125 (1817-24)

Philharmonie, Berliini

Perjantai 23 elokuuta, klo 19

Arnold Schönbergin valtaisa Gurrelieder Musiikkitalossa perjantaina. Kuva: Jari Kallio

Helsingin juhlaviikoilla tehtiin esittävän säveltaiteen historiaa, kun Arnold Schönbergin Gurrelieder (1900-11) soi perjantai-iltana ensimmäistä kertaa Musiikkitalossa. Susanna Mälkin johdolla Gurrelieder soi upeasti kahden sinfoniaorkesterin, kolmen kuoron ja kuuden solistin voimin. 

Valtavien mittasuhteidensa ansiosta Gurrelieder ainutlaatuinen kokemus niin nähtynä kuin kuultunakin. Muotonsa puolesta Schönbergin Jens Peter Jacobsenin tekstiin (Robert Franz Arnoldin saksannoksena) pohjaavaa teosta on vaikea istuttaa perinteisiin kategorioihin.

Gurrelieder sai alkunsa pianosäesteisenä laulusarjana, jota Schönberg alkoi säveltää vuonna 1900 erästä kilpailua varten. Kilpailun aikaraja kuitenkin meni menojaan, ja yhdeksän laulun käsikirjoitus päätyi pöytälaatikkoon kolmeksi vuodeksi. 

Kun säveltäjä lopulta palasi laulujensa pariin, hän muokkasi nistä yhteinäisenä soivan kokonaisuuden lisäten alkuun preludin. Näin sai alkunsa Gurreliederin ensimmäinen osa, Wagnerin Tristan ja Isolden (1857-59/1865) jalanjälkiä seuraava kuningas Waldemarin ja Toven kielletyn rakkauden kuvaus.      

On kuitenkin huomattava, että jo ensimmäisen osan lopulla Schönbergin sävelkieli irrottautuu wagneriaanisilta juuriltaan, kuten voi havaita Metsäkyyhkyn laulun huikean omaleimaisesta ilmaisuvoimasta, jossa kuningatar Helwigin mestauttaman Toven kuoleman traagisuus soi mitä väkevämmin, 

Toinen osa on tiivis kuvaus Waldemarin uhmasta Jumalaa vastaan, kun taas kolmannessa osassa kuulijan eteen avautuu täysimittainen kauhuskenaario, liki oopperamainen kuvaus ikiyöhön tuomitun Waldemarin ja tämän ritareiden aavemaisista metsästysretkistä. 

Tätä kalman ratsujoukkoa tarkastellaan niin kauhistuneen talonpojan silminnäkijätodistuksena, Klaus-narrin ironisena komediana kuin itse Waldemarin ja hänen miestensäkin kautta. 

Kolmannen osan päättää Sommerwindes wilde Jagd, jossa yhdistyvät Pierrot Lunairea (1912) ennakoiva melodrama ja valtaisa loppukuoro, jossa taivaalle ponnahtavan auringon kehrä murtaa kirouksen ja karkottaa yön kauhut loistossaan. 

Saatuaan kolmannen osan valmiiksi, Schönberg joutui jälleen sysäämään Gurreliederin syrjään muutamaksi vuodeksi muiden sävellysprojektien tieltä. Vasta vuosina 1910-11 hän ehti saattaa orkestraation päätökseensä. 

Ja kuinka ainutlaatuinen tuo orkestraatio onkaan! Gurrelieder vaatii noin sadanviidenkymmenen soittajan orkesterin sekä valtaisan, kahdeksanäänisen kuoron. Partituurista voi löytää jotakuinkin kaiken kuviteltavissa olevan ja enemmänkin, kuten kahdeksan huilua, kymmenen käyrätorvea, neljä wagnertuubaa, neljä harppua sekä yli kahdeksankymmenen muusikon jousisektion. 

Kahdella patarumpalilla ja kuudella lyömäsoittajalla riittää myös kiirettä Schönbergin partituurin parissa. Rumpujen, ksylofonien, koskettimien ja kellojen ohella mukaan mahtuu myös ripaus musique concrètea kalisevien ketjujen muodossa. 

Vuoden 1913 Wienin-kantaesityksestään saakka Gurrrelieder on ollut menestys. Alkuvuosina se otettiin innostuneesti vastaan niin Amsterdamissa (1921), Lontoossa (1928) kuin Philadelphiassain (1932). Schönberg itsekin arvosti teostaan suuresti, joskin hän pyrki ottamaan etäisyyttä sen alati kasvavaan suosioon.  

Gurreliederin pitkän syntyhistorian aikana Schönbergin ilmaisu kehittyi tonaalispohjaisilta juuriltaan kohti atonaalisuutta ja lopulta dodekafoniaa, joten lopulta valmistuessaan teos oli oikeastaan kaiku menneisyydestä, tosin hyvin raikuva sellainen.  

Vaikka Gurrelieder on monin tavoin siirtymäkauden teos, sen yltiöpäisyydessä on kuitenkin jotakin kerrassaan ainutlaatuista. Se on myös äärimmäisyyksien teos, sillä huikaisevina soivien kuoro- ja orkesterifreskojen rinnalla Gurreliederissä on myös mitä hienovireisintä kamarimusiikillista herkkyyttä. 

Kiitos Schönbergin erehtymättömön soitinnuksen taidon, valtaisan esittäjistön mielekäs balansoiminen onnistuu ainakin suuriman osan ajasta. Silti nykyisin on tavallista, että kapellimestarit muokkaavat kuorosatsia jonkin verran varmistaakseen tasapainoisen lopputuloksen. Tähän kehottaa partituurikin. Periodisoittimin monet balanssin haasteet olisivat kenties ratkaistavissa parhaiten.     

Reaalimaailmassa schönbergiläiset mittasuhteet kattavan periodiorkesterin kokoaminen olisi kuitenkin itsessään ehkä turhan iso haaste. Niinpä ei voinut olla muuta kuin kertakaikkisen tyytyväinen Helsingin kaupunginorkesterin ja Sinfonia Lahden ilmiömäiseen yhteistyöhon Mälkin johdolla musiikitalossa.  

Tarkasteltaessa tämän hienon esityksen solisteja, on todettava, että kenties mieleenpainuvimmat hetket saatiin kuulla sivurooleissa. Wolfgang Ablinger-Sperrhacken Klaus-narri, jonka hän lauloi myös Esa-Pekka Salosen johdolla viime vuonna Lontoossa, oli jälleen silkkaa riemua, herkullisesti soivaa, terävää ironiaa. 

Samalla tapaa syvän vaikutuksen teki Katarina Karnéus Metsäkyyhkynä, jonka laulussa syvä suru ja silkka kauhu saivat mitä liikuttavimman ilmaisun. Mälkin tarkasti balansoiman orkesteriosuuden siivittämänä Metsäkyyhkyn laulu oli yksi illan kohokohtia, 

Luihin ja ytimiin pureutuvana yöllisten kauhunäkyjen kertojana Gidon Saksin Talonpoika jätti niin ikään pitkäkestoisen vaikutuksen kuulijan kokemusmaailmaan, kun taas Salome Kammer oivallinen lausunta liki surrealistisessa Herr Gänsefuß, Frau Gänsekraut -melodaamassa muodosti jälleen yhden kohokohdan. 

Kuten tavallista, lausujan ääni oli vahvistettu mielekkään balanssin saavuttamiseksi. Tämä on nykyinstrumenttien volyymin vuoksi jotakuinkin välttämätöntä. Silti vahvistusta olisi voinut käyttää Musiikkitalossa jossain määrin hienovaraisemmin äänen luonnollisuuden säilyttämiseksi.  

Emily Magee lauloi Tovensa kertakaikkisen kauniisti, jos kohta tuo rooli ei välttämättä ole Gurreliederin kaikkein kiinnostavinta antia. Silti tätä erinomaista sopraanoa kuunteli enemmän kuin mielellään, kuten aina. S

Korvatulehduksesta toipuvalle Torsten Kerlille perjantai ei ollut ihanteellisin työpäivä. Siitä huolimatta hänen musiikillinen näkemyksensä kuningas Waldemarin roolista oli kiehtova, joskin tämän tästä hänen äänensä toiseksi orkesterisäestykselle. Lauantain konsertissa hänen tilallaan kuultiinkin Simon O’Neilliä, jonka hienosta Waldemar-tulkinnasta sain nauttia Lontoon Promseilla Sir Simon Rattlen johdolla kaksi vuotta sitten.   

Polyteknikkojen kuoron, Musiikkitalon kuoron ja Spira ensemblen yhteistyö oli kauttaaltaan erinomaista. Waldemarin miesten tervehdysten pahaenteinen majesteettisuus oli mitä mieleenpainuvinta samoin kuin päätöskuoron kaiken läpäisevä, vapauttava kimmellys. 

Jättiläisorkesterissa helsinkiläiset ja lahtelaiset soittivat sydämensä kyllyydestä. Mälkin johdolla soitinryhmien välinen balanssi oli jotakuinkin ihanteellinen. Tekstuurit olivat kauttaaltaan sekä ilmaisuvoimaisia että riemastuttavan läpikuultavia. Olivallisesti fraseerattuna Schönbergin instrumentaatio hehkui täydessä loistossaan. Onnistunut ilta!

– Jari Kallio

Arnold Schönberg: Gurrelieder (1900-11) solisteille, kuoroille ja orkesterille

Helsingin kaupunginorkesteri

Sinfonia Lahti

Susanna Mälkki, kapellimestari

Polyteknikkojen kuoro

Musiikkitalon kuoro

Spira Ensemble

Saara Aittakumpu, Nils Sweckendieck, Kari Turunen, kuorojen valmennus

Torsten Kerl (Waldemar)

Emily Magee (Tove)

Katarina Karnéus (Waldtaube)

Wolfgang Ablinger-Sperrhacke (Klaus-narri)

Gidon Saks (Talonpoika)

Salome Kammer (Kertoja)

Helsingin juhlaviikot

Musiikkitalo

Perjantai 16. elokuuta 2019, klo 19