Jennife Koh, Baldur Brönnimann ja Avanti! Taidetehtaalla perjantaina. Kuva: Jari Kallio
Tämänkesäisen Avantin Suvisoiton kenties kiinnostavimmat konsertit kuultiin perjantaina, amerikkalaisviulisti Jennifer Kohin esiintyessä Taidetehtaalla. Tuomisinaan Kohilla oli György Ligetin viulukonsettto (1990-92) sekä joukko hänelle kirjoitettuja sooloviuluteoksia, jotka kuultiin illan Avanti-salin konsetin jälkeen Taidetehtaan aulassa.
Ligetin konsertossa Kohin kumppaneina olivat Avantin erinomaiset muusikot sekä kapellimestari Baldur Brönnimann, Suvisoiton taiteellinen suunnittelija. Teknisesti äärimmäisen vaativa teos edellyttää muusikoilta loppuun saakka hiottua yhteistyötä.
”Konsertto vaatii jokaiselta valtavasti harjoittelua ja rikkumatonta keskittyneisyyttä. Tämän teoksen kohdalla ei voi vain tulla ensimmäisiin harjoituksiin, avata stemmaa ja katsoa, mitä siitä löytyy, vaan kaikkien on oltava täysin tehtävänsä tasalla. Arvostan tämän ensemblen omistautumista! He ovat halunneet todella nähdä vaivaa ja viettää aikaa konserton parissa. On niin ilahduttavaa tehdä työtä heidän kanssaan”, Koh pohti torstaina harjoitusten lomassa.
Omaa urakkaansa konserton parissa Koh pitää yhtenä kaikkein työntäyteisimmistä.
”Alkuun tuntui kuin yrittäisin kiivetä pitkin seinää. Saatoin viettää neljä tuntia ensimmäisen sivun parissa, ja kun seuraavana päivänä avasin nuotit, tuntui kuin en olisi koskaan niitä nähnytkään. Yleensä uuden teoksen omaksuminen ei vaadi näin paljon aikaa, mutta tämän teoksen parissa vierähti neljä kokonaista viikkoa viiden tunnin päivittäistä harjoittelua.
Konsertossa on niin paljon omaksuttavaa, se on hyvin tiivistä musiikkia. On kuin etsisi avaimia lukittuihin oviin, ja välillä nuo avaimet ovat piilotettuina heinäkasaan. Kun ne vihdoin löytyivät, palaset loksahtavat kohdalleen. Tässä vaiheessa koen ymmärtäväni Ligetin maailmaa. Tärkeintä, ainakin itselleni, on kuitenkin, että olen saanut tehdä tämän musiikillinen ja emotionaalinen matkan.”
Ligeti ja kantaesityksen solisti Saschko Gawriloff laativat konserton viidenteen osaan kadenssin, joka sittemmin myös painettiin julkaistuun partituuriin. Esitysohjeissa kuitenkin rohkaistaan solisteja kirjoittamaan halutessaan omat kadenssinsa. Konserttoon onkin syntynyt vuosien varrella useampikin hieno kadenssi, kuten vaikkapa Thomas Adèsin tai Patricia Kopatchinskajan säveltämät.
Koh soittaa konsertossa John Zornin hänelle säveltämää huikeaa kadenssia.
”John on äärimmäisyyksien säveltäjä, mutta niin oli Ligetikin. Kun kadenssi oli valmis, ja olin esittänyt sitä, lähetimme nuotit ja äänitteen Ligetille ja saimme hänen hyväksyntänsä. Tämä tapahtui vain muutamaa kuukautta ennen Ligetin kuolemaa.”
Ligetin viulukonserton harjoitukset Taidetehtaalla perjantaina. Kuva: Jari Kallio
Toiseksi viimeisessä konsertossaan Ligeti soveltaa jossain määrin samankaltaista viisiosaista muotoratkaisua kuin sitä edeltäneessä pianokonsertossa (1985-88). Tempovaihteluiden ohella kullakin osista on oma tekstuurinen identiteettinsä.
Konserton kolme nopeaa osaa pohjautuvat taidokkaaseen kontrapunktiin, kun taas toisen osaa avaa laaja sooloviulun osuus, jonka pelkistetyssä ilmaisuvoimassa on kansanmusiikinomaista välittömyyttä. Näiden vaikutelmien pariin Ligeti palasi vielä alttoviulusonaatissaan (1991-94). Neljättä osaa puolestaan hallitsevat liki staattiset tekstuurit, joissa voi kuulla kaikuja kuusikymmentäluvun mikropolyfoniasta.
Jousien, puhallinten ja lyömäsoittimien ohella kahdenkymmenenviiden muusikon yhtyeeseen kuuluu okariinakvartetti, joka laajentaa sointikirjoa konserton toisessa ja neljännessä osassa. Oman ulottuvuutensa teoksen kiehtovaan sointiavaruuteen tuovat scordatura-jouset ja luonnontorviharmoniat. Silti konserton huomiota herättävin piirre lienee sen rikas melodisuus, joka kurkottaa Ligetin varhaistuotannon maailmoihin.
Kaikkiaan viulukonsertto on säveltäjänsä vaikuttavimpia luomuksia, äärimmäisen haastava mutta syvästi palkitseva. Samoilla sanoin voi luonnehtia myös teoksen perjantaista esitystä, jonka lumoava musikaalisuus teki kerrassaan vahvan vaikutuksen.
Konserton avaa kuin tyhjästä ilmoille piirtyvä sooloviulun ostinato, jonka väreilyyn orkesterin jouset yksitellen nivoutuvat muodostaen säihkyvän kudoksen, jota puhaltimet ja lyömäsoittimet värittävät ja halkovat. Kohin, Avantin ja Brönnimannin oivallinen tiimityöskentely saattoi musiikin upeasti liikkeeseen.
Toinen ja neljäs osa muodostavat konserton emotionaalisen gravitaatiokeskuksen äärimmäisessä hienovireisyydessään ja hauraudessaan, omintakeiseen harmoniseen kuosiin puettuna. Esityksen ilmaisuvoima ja huolellinen detaljityö tarjosivat todellisen elämyksen.
Lyhyt keskimmäinen osa virtasi häikäisevän saumattomasti solistin, orkesterin ja kapellimestarin hengittäessä yhteen esimerkillisesti. Samassa hengessä eteni konserton elementtejä yhteen kokoava virtuoosinen päätösosa, joka huipentui Kohin myrskyiseen tulkintaan Zornin kadenssista.
Ligetin konserttoa kehystivät kaksi 1900-luvun hyperromantiikan riemastuttavaa malliesimerkkiä, johdanto Richard Straussin viimeiseen oopperaan Capriccio (1941) alkuperäisessä jousisekstettoasussaan sekä Franz Schrekerin Kamarisinfonia (1916) kahdellekymmenellekolmelle soittajalle.
Avantin jousisoittajien hieno tulkinta Capriccion johdannosta oli varsin tervetullut ohjelmistovalinta Straussin myöhäistuotannolle omaleimaisessa katkeransuloisessa syksyisessä kauneudessaan. Ympyrän sulki konsertin päätöksenä kuultu Schrekerin kamarisinfonia, jonka kuuleminen oli silkkaa auvoa. Yksiosainen teos nivoo yhteen sinfonisia aineksia laajennetun sonaattimuodon puitteisiin jossain määrin Schönbergin kymmenen vuotta varhaisemman kamarisinfonian, op. 9 tapaan.
Toisin kuin neljä vuotta vanhempi kollegansa, Schreker pukee kamarisinfoniansa uhkeaan romanttiseen sointihehkuun. Harmoni, piano, harppu ja celesta luovat oivallista suuren orkesterin illuusiota, joka yhdistettynä kamariensemblen ketteryyteen saa aikaan vaikuttavan kokonaisuuden.
Avantin ja Brönnimannin energinen schwungi ja yksityiskohtien huolellinen toteutus tekivät Schrekerin kamarisinfoniasta todellisen nautinnon. Samalla se oli tärkeä muistutus kaikesta siitä 1900-luvun hienosta musiikista, joka edelleen odottaa uudelleenlöytämistään.
Taidetehtaan illan päättäneessä aulakonsertissa Avanti-salin yleisö sai kuultavakseen vielä Jennifer Kohin ideoiman ohjelman, jossa hän soitti kuusi Shared Madness -projektin puitteissa hänelle kirjoitettua sooloteosta sekä Andrew Normanin erinomainen miniatyyrisarja Farnsworth – Four Portraits of a Housen (2004), joka on sävelletty viululle, huilulle, klarinetille ja lyömäsoittimille.
Jennifer Koh Shared Madness -teossarjan parissa Porvoossa. Kova: Jari Kallio
Kuohuva virtuositeetti ja mukaansatempaava rytmiikka yhdistettynä kiehtovaan svengiin tempasivat välittömästi mukaansa Missy Mazzolin Kinski Paganinissa (2016) ja Julia Wolfen Spinning Jennyssä (2016), kun taas Kaija Saariahon Sense (2016) lumosi ajan kulun seisauttavilla, huumaavan kauniilla sointiväreillään. Matt Aucoinin Resolvessa (2016) staattiset taitteet kehystivät nopeaa keskiosaa muodostaen oivan jännitteen lyhyen teoksen sisälle. Philip Glassin Srabande in Common Time (2016) ja Zosha di Castrin Patina (2016) taasen kumpuavat Bachin maailmasta, kumpikin varsin omaleimaisin ja kiehtovin tavoin.
Paremmin konsertti-iltaa olisi tuskin voinut päättää kuin näiden kiehtovien kappaleiden ja Jennifer Kohin verrattoman viulismin parissa. Aikamme musiikkia nautinnollisimmillaan.
– Jari Kallio
Kamariorkesteri Avanti!
Baldur Brönnimann, kapellimestari
Jennifer Koh, viulu
Richard Strauss: Johdanto oopperaan Capriccio (1941)
György Ligeti: Konsertto viululle ja orkesterille (1990-92)
Franz Schreker: Kamarisinfonia (1916)
–
Matt Aucoin: Resolve (2016)
Kaija Saariaho: Sense (2016)
Missy Mazzoli: Kinski Paganini (2016)
Philip Glass: Sarabande in Common Time (2016)
Zosha di Castri: Patina (2016)
Julia Wolfe: Spinning Jenny (2016)
Andrew Norman: Farnsworth – Four Portraits of a House (2004)
Avanti! XXXIV Suvisoitto
Taidetehdas, Porvoo
Perjantai 28.6.2019, klo 19 ja klo 20.45
