Monthly Archives: huhtikuu 2019

Torstain 4.4. 2019 Helsingin kaupunginorkesterin konsertti juuri ennen heidän Keski-Euroopan kiertuettaan sujui dramaattisissa merkeissä.

Lotta Wennäkosken Lontoon Proms-festivaalille säveltämä Flounce on eräänlainen laajahko fanfaari täydelle orkesterille. Ohjelmassa sen kestoksi mainittiin vain viisi minuuttia, mutta siihen aikaväliin mahtui paljon. Värikylläinen orkesteri myllersi vauhdikaasti monikerroksisena orkestraation taidonnäytteenä. Sointikuva oli joka tapauksessa koko ajan kulinaarisen miellyttävä, tätä olisi kuullut mielellään pidempäänkin. Säveltäjä saapui lavalle kiittämään violetissa puvussa, mikä väri sopi oivasti yhteen hänelle ojennettujen punaisten tulppanien kanssa.

Tshaikovskin tyylilaji ja ihanne on italialaisuus, se on hyvä aina muistaa. Kyllä hänellä on muitakin topoksia kuten keisarityyli, joka nerokkaasti huipentaa viulukonserton ensiosan poloneesirytmeihin kuten Eugen Oneginin balettikohtauksessa. Solistina oli japanilainen huippuvirtuoosi Akiko Suwanai, jonka tekniikalla ei ole mitään rajoja. Hänen näkemyksensä Tshaikovskista oli hyvin dramaattinen, viulunääni oli vahva ja hetkittäin harkitusti krahiseva, mikä sai vaikeat kuviot kuulumaan äärimmäisen selkeästi. Hänen temponsa olivat henkeäsalpaavan nopeita. Ylimääräisenä kuultiin jokin Paganinin kapriisin variaatio, olisiko ollut Eugène Ysaÿen, en ole varma.

Mutta illan päänumero oli tietenkin Beethovenin sinfonia nro 5 c-molli ja erityisesti Susanna Mälkin johdolla. Teoksenhan tuntevat jo lähes kaikki kuulijat. Kun kerroin eräälle kadulla tapaamalleni säveltäjälle, että olen menossa Musiikkitaloon kuulemaan Beethovenin viidettä hän vastasi: ”Ai, mä olen kuullut sen jo!” Silti muistan mitä säveltäjä Matti Rautio sanoi kuuluisissa Radio-orkesterin konserttien esittelyissään aikoinaan eli kauan sitten yleisradion Kasarmikadun talon salissa, jonne pääsi myös yleisöä seuraamaan äänitystä: ”Aina on salissa joku, joka ei ole koskaan ennen kuullut tätä teosta ja jolle siitä muodostuu valtava elämys.” Kohtalo-sinfoniaan kiteytyy klassisen musiikin salaisuus, että jostain syystä haluamme kuulla näitä teoksia aina uudestaan ja uudestaan.

Harvaan teokseen on myöskään ladattu niin paljon kommentteja ja tutkimusta kuin tähän. Historian ensimmäinen musiikkitieteellinen analyysi lienee E. T. A. Hoffmannin laatima essee täysine musiikkiesimerkkeineen. Beethoven on Hoffmannille romantikko, joka tässä sinfoniassaan ”… liikuttelee kauhun, surun ja tuskan verhoja ja paljastaa tuon sunnattoman kaipuun joka on romantiikan olemus”. Mutta toisille, kuten brittien rakastamalle Sir Donald Francis Toveylle, teos on sinfoniakirjallisuuden ehdoton huippu, joka osoittaa miten yhdestä solusta saadaan kasvamaan valtava musiikillinen organismi. Jotkut arvostelevat. Suuri Adorno ei hyväksynyt hitaan osan marssimaista puhallinkuoroa, vaan piti sitä banaalina. Hän kysyi: onko tämä osa todella hyvä? Hän uskalsi siis filosofina asettua Beethovenin yläpuolelle. Joka tapauksessa tässä musiikissa hämmästyttää se, miten yksinkertaisista elementeistä se on tehty. Tahtikaupalla pelkkiä murrettija toonikakolmisointuja. Erik Tawaststjerna sanoi kerran, että täytyy olla todella suuri runoilija, että uskaltaa sanoa taivas on sininen. Tässä on vähän samaa efektiä.

Susanna Mälkin johtamista luonnehtii aina ehdottoman kurinalainen rytmiikka. Nyt hän halusi sen varaan rakentaa hyvin dramaattisen tulkinnan, jossa ei myöskään kaihdettu erittäin nopeita tempoja. Kuitenkin kun Beethoven itse esitti omia teoksiaan hän saattoi antaa eri teemoille aivan eri tempot. Voisi harrastaa myös Luftpauseja taitteiden välissä. Hidas osa on maailman ihanin teema ja sen orkestrointi tuo lumoavia sointipintoja, tämä toteutui upeasti. Ylimeno finaaliin latasi äärimmäisen jännitteen. Lopulta päästiin voiton teemaan, joka saksalaisessa traditiossa soitetaan sehr tüchtig, tukevasti. Olisi hauskaa jos joku suomalainen kapellimestari uskaltaisi tehdä sen, minkä Hans von Bülow toteutti Berliinissä aikoinaan – nimittäin venytti puolella käyrätorvien laulavaa sivuaihetta. Felix Weingartner mainitsee tämän, vaikkei itse hyväksynyt sitä ja varoittaa sellaisesta ”yllätyksestä” muita kapellimestareita kirjassaan Beethovenin sinfonioiden esittämisestä. Mutta kannatan von Bülowin keksimää hidastusta. Seid umschlungen Millionen, se tahtoo sanoa jo kauan ennen yhdeksättä!

Sello- ja konrabassoryhmä sai briljeerata fugatollaan – malliesimerkki Beethovenin huumorista, todellista romanttista ironiaa esteettisessä mielessä.

Myöskään jos tempo on jo valmiiksi melkoisen nopea ei loppuun jää enää varaa kiihdytykselle. Richard Strauss sanoi, että jos nuoteissa lukee presto tai schnell, niin soittakaa vielä kaksi kertaa nopeammin. Näin pitäisi tapahtua aivan lopussa. Mutta hienot tulkinnat virittävät aina kaikenlaisia ajatuksia. Ilta oli ehdottomasti suuren luokan tulkintataidetta Mälkin käsissä.

– Eero Tarasti

Lina Johansson Kaarle-kuninkaana ja Eero Lasorla Jonathanina. Kuva © Lydia Siikasmaa

Metropolian oopperakoulutus Helsingissä on tuottanut Fredrik Paciuksen Kaarle kuninkaan jälleen pääkaupungin näyttämölle. Aina kun näin tapahtuu on sinne tietenkin syytä kiiruhtaa, onhan tämä ensimmäinen oopperamme ja kansallinen monumentti. Mutta ilman elävöittämistä eli tuota niin sanottua ”animaatiota” ei perinne elä, vaan siitä tulee ”Schlampereita” (hutilointia), kuten Gustav Mahler uskoi. Siitä että teos saatiin taas esille ja nyt sangen autenttisessa musiikkiasussa on kiittäminen Pacius Bühnenwerke -editiota, jonka parissa Mikko Nisula ja Jani Kyllönen ovat tehneet työtä jo vuosikausia Svenska kulturfondenin tukemana. Tapasin väliajalla Jani Kyllösen, joka kertoi monimutkaisesta toimitustyöstä, kun tästä oopperasta on monia versioita. Aikoinaan Ulf Söderblom laati niistä hauskan taulukon, joka osoitti miten teosta oli muuteltu ja leikelty. Mutta jopa Tukholman versio, jonka Pacius itsekin näki, on kuulemma mielenkiintoinen ja pitäisi esittää, kertoi Kyllönen, vaikka siinä oli eniten muutoksia.

Nytkin Metropolian versioon oli tehty leikkauksia ja vähän sääli, että suosikkikohtaukseni toisen näytöksen markkinanäytös oli radikaalisti supistettu. Siinähän Pacius esiintyy melkoisena avatgardistina kun hän kirjoittaa neljää-viittä eri musiikkia päällekkäin: karhuposetiivin sävelmän, suomalaisen kalastajanaisen kanteleen soittoa, Porilaisten marssia viululla jne. Esikuva oli tietenkin jo Mozartin Figaron häissä ja Don Giovannissa, mutta silti! Kaarle kuninkaan musiikki on kauttaaltaa tuoretta, raikasta, elinvoimasta, dramaattista, melodista. Se yhdistää samaan teokseen nerokkaasti kauden eri tyylejä saksalaisesta laulunäytelmästä ja romanttisesta oopperasta italialaiseen bel cantoon ja suomenruotsalaiseen folkloreen. Oli harmi, ettei tämä ooopera koskaan matkustanut Keski-Eurooppaan yrityksistä huolimatta. Pacius koetti sitä itse matkallaan Saksaan 1856 ja tavatessaan jumaloimansa opettajan Louis Spohrin. Spohr puhui kuitenkin vain itsestään, ”kuten kaikki suuret henget”, niin kuin Pacius nöyrästi totesi. Silti jälkimaailma näkee ja kuulee, miten paljon lahjakkaampaa ja kekseliäämpää oli Paciuksen musiikki Spohrin lukuisiiin menestysoopperoihin nähden.

Kaarle-kuninkaan metsästyksen loppukohtaus (Magnus von Wrightin öljymaalaus)

Perjantain ensi-ilta Metropoliassa toi joka tapauksessa juuri Paciuksen Kaarle kuninkaan avut tuoreesti esille. Ensinnäkin suuri kiitos on orkesterin, Sasha Mäkilän luoman Helsinki Metropolitan Orchestran, jonka Mäkilä on sammumattomalla energiallaan luonut tyhjästä. Orkesteri on tehnyt ulkomaan kietueitakin ja se soi nyt täysin ammattiorkesterin tavoin. Mäkilästä sanotaan ohjelmakommentissa, että hän on ainoa suomalainen mm. Venäjällä uraa tekevä kapellimestari – ja taustana on mm. assistentuuri Kurt Masurin johdolla. Toinen komponentti oli Helsingin filharmoninen kuoro, joka saatiin mukaan kuulema viime hetkellä; se toi lukuisat kuorokohtaukset etualalle. Kuorolauluhan oli Paciuksen tärkeimpiä saavutuksia Helsingin yliopistossa, ja kuoron käytön hän peri mm. Carl Maria von Weberiltä. Hän käyttää kuoroa sekä dekoratiivisena tehokeinona markkinakohtauksessa että draamaa kommentein tukevana hieman esiwagneraaniseen tyyliin.

Ohjaus oli Ville Sandqvistin ja se kunnioitti alkuperäistä Topeliuksen ideaa, mutta lisäsi siihen hauskoja muttei milloinkaan häiritseviä uudistuksia, kuten hovin kaksi tyttöä, jotka olivat oma elementtinsä näyttämöllä. Kuoroa liikultetiin myös taitavasti pienellä lavalla ja se sai tehtäviä toimia muurina katsomon ja näyttämön välillä. Oopperassa olennaista on aina oikeiden ”tyyppien” löytäminen rooleihin. Paciuksen musiikin monityylisyys asetttaa suuria vaatimuksia laulajille, joiden on hallittava niin italialaista kuin saksalaista ja poh- oismaista tyyliä. Oopperan päätuottaja oli Tuire Ranta-Meyer ja oopperatuottaja Meri-Kukka Muurinen; laulajien treenaamisesta vastasi yliopettaja Sirkku Wahlroos-Kaitila, joka väliajalla kertoili kahvikupin äärellä harjotusten eri vaiheista. Leonorana Veera Niiranen hallitsi osansa ilmeikkäästä kansanlaulunomaisesta balladista miltei koloratuuriepisodeihin à la Donizetti. Varsinainen löytö oli hänen rinnallaan Jonathania, nuorta hylkeenpyytäjää esittänyt Eero Lasorla. Hänen mainittiin vierailijaksi Tampereelta, mutta kun katsoin ohjelmalehtistä, huomasin että hän oli juuri valmistunut Rooman Santa Ceciliasta. Erinomainen ääniaines, hänen tulkintanaan merimieslaulusta tuli melkein koko oopperan mieliinpainuvin kohtaus. Hän oli myös näyttämöllisesti mainio roolisuoritus naiviin vilpittömän kalastajan osassaan. Hän oli näköjään aiemmin laulanut mm. Stravinskyn Rake’s Progressin pääroolia, joten melkoinen dramaattinen venymiskyky. Häntä kuulee jatkossa ehdottomasti mitä mieluiten uudestaan.

Juonittelija Gustaf Gyllenstjernana esiintyi Samuli Takkula, jolla oli koko illan kantavin ja dramaattisin ääni, todella suuriin saleihin luontuva mahtava baritoni. Anu Ontronen sai laulaa leskikuningattaren kiitollisen roolin ja hänen uskottuuaan Reutercranzia esitti Joonas Tuominen, molemmat oivallisia. Samaa on sanottava koko muusta miehityksestä eli kuninkaan seurueesta: Antti Tolvanen, Sampsa Heiniö, Jussi Keltakangas ja Ilmari Leisma. Agentit eli näyttämöä eri tavoin muokkaavat tytöt toivat oopperaan paljon hauskuutta. On melko symbolista, ettei kuningas itse laula ollenkaan vaan ainoastaan puhuu. Kaarle XI 16-vuotiaana oli Lina Johansson, joka osasi huipentaa hieman humoristisen roolinsa holhottuna nuorukaisena aina loppuhuipennuksen melodramaattiseen julistukseen. Jäähyväishymnihän oli muuten pitkän aikaa Suomen epävirallinen kansallishymni ennen Maamme-laulun vakiintumista. Yleisö nousikin spontaanisti seisomaan sen aikana siniristilippujen heiluessa.

– Eero Tarasti