Amfion pro musica classica

Monthly Archives: maaliskuu 2019

You are browsing the site archives by month.

Arvio: Intensiivinen avauskonsertti käynnisti Tampere-talon kiehtovan Saariaho-festivaalin

Kaija Saariaho, Pia Freund, Minna Pensola ja Minna Tervamäki Tampere-talon lavalla perjantaina. Kuva: Jari Kallio

Kaija Saariaho, Pia Freund, Minna Pensola ja Minna Tervamäki Tampere-talon lavalla perjantaina. Kuva: Jari Kallio

Tampere-talon kymmenen päivän mittainen Kylässä Kaija Saariaho -festivaali käynnistyi perjantaina intensiivisellä poikkitaiteellisella avauskonsertilla, joka rakentui kahden Saariahon vokaaliteoksen, From the Grammar of Dreams (1988) ja Lonh (1996) ympärille.

Konsertin kokonaisuuden olivat suunnitelleet yhteistyössä sopraano Pia Freund, viulisti Minna Pensola ja tanssija-koreografi Minna Tervamäki. Musiikkia, tilaa, liikettä, valoja ja videomateriaalia yhteen sulauttavassa kokonaisuudessa saatiin kuulla kahden Saariahon teoksen lomassa monipuolinen ja hämmästyttävän toimiva kokonaisuus Bachia, Honeggeria, Pärtiä ja Shchedriniä. Mahtuipa joukkoon vielä Pensolan ja Tervamäen yhteinen improvisaatiokin.

Illan avasi From the Grammar of Dreams, Sylvia Plathin romaanista Lasikellon alla (The Bell Jar, 1963) sekä vuonna 1965 postuumisti julkaistusta kokolemasta Ariel poimitun Paralytic-runon katkelmiin pohjautuva, äärettömän ilmaisuvoimainen vokaaliteos, jossa elämän ja kuoleman teemat kietoutuvat mielenterveysongelmien parissa kamppailleen kirjailijan ravisteleviin kokemuksiin.
Pia Freund toteutti tämän alun perin kahdelle sopraanolle kirjoitetun teoksen molemmat vokaaliosuudet Tampere-talossa elektoniikan avustamana, laulaen toisen stemman livenä aiemmin nauhoittamansa osuuden parina. Lavalla Freundia säesti Minna Tervamäen tanssima koreografia, ratkaisu, joka sulautui teoksen henkeen varsin hyvin.

Kaikkiaan noin kymmenminuuttinen From the Grammar of Dreams muodostaa verraten lyhyestä kestostaan huolimatta laajan draamallisen kokonaisuuden, jonka kaksi ääntä ilmentävät monia todellisuuksia ja näkökulmia, välillä toisensa kohdaten, milloin myötäillen, milloin törmäten, välillä toisistaan pois matkaten. Kiihkeät purkaukset ja staattiset tuokiokuvat tuovat tekstuuriin ja tunnelmaan voimakkaita kontrasteja.

From the Grammar of Dreams. Minna Tervamäki ja Pia Freund. Kuva: Jari Kallio

From the Grammar of Dreams. Minna Tervamäki ja Pia Freund. Kuva: Jari Kallio

Freundin tulkinnassa huokaukset, kuiskaukset, melismat, intensiiviset huipennukset ja vaikuttavat hiljentymät kohoavat Plathin teksteistä alati ilmaisuvoimaisina vangiten kuulijansa huomion ja pitäen tiukasti otteessaan alkutahdeista päätökseen saakka.
Konsertissa From the Grammar of Dreamsia kehystivät niin ikään Sylvia Plathin elämään ja tuotantoon pohjannut Freundin ja Tervamäen dramatisoitu johdanto sekä illan ensimmäisen osan päättäneet videokuvan säestämät Plathin sanat. Vaikka jälkimmäisen osuuden kesto oli kenties hieman pitkänpuoleinen suhteessa kokonaisuuteen, rakentui näistä elementeistä kuitenkin varsin puhutteleva kokonaisuus.

Konsertin jälkimmäinen puolikas käynnistyi puolestaan oivallisesti Bachin E-duuri-sooloviulupartitan preludilla, jonka Minna Pensola soitti laskeutuessaan verkkaisesti portaita katsomosta lavalle.

Arthur Honeggerin sooloviulusonaatin allegretto grazioso -osan johdattelemana seurasi yksi illan kohokohdista, Arvo Pärtin Es sang vor langen Jahren (1984), Clemens Bretanon kaipuuntäytteiseen tekstiin pohjautuva vähäeleisen hienovarainen sävellys lauluäänelle, viululle ja alttoviululle.

Es sang vor langen Jahren. Pia Freund ja Minna Pensola. Kuva: Jari Kallio

Es sang vor langen Jahren. Pia Freund ja Minna Pensola. Kuva: Jari Kallio

Es sang vor langen Jahren kuultiin Tampere-talossa Pensolan sovituksena, jossa alttoviulun osuus oli integroitu sulavasti sooloviulun stemmaan. Pia Freund eli Pärtin pelkistetynkauniin vokaalilinjan kerrassaan vaikuttavasti, hengittäen saumattomasti yhdessä Pensolan hienon säestyksen kanssa.

Näistä koskettavista vaikutelmista siirryttiin Shchedrinin Balalaikan (1997) pariin. Nimensä mukaisesti tämä kauttaaltaan pizzicatoa hyödyntävä sooloviulukappale imitoi jossain määrin leikitellenkin balalaikan sointimaailmaa ja siihen assosioituvaa sävelkieltä. Tätä mainiosta esitystä seurasi Pensolan ja Tervamäen improvisaatio, jossa musiikki ja liike pelasivat kiehtovan kisailevasti yhteen.

Honeggerin sonaatin largo-osa toimi siltana illan huipentavaan päätökseen, Saariahon Lonhiin (1996) sopraanolle ja elektroniikalle. Jaufre Rudelin oksitaaninkieliseen tekstiin pohjaava Lonh on lumoavan kaunis, niin ikään kaipuun läpäisemä teos, joka toimi sittemmin kasvualustana Saariahon ensimmäiselle oopperalle Kaukainen rakkaus (L’amour de loin, 2000).

Lonhin kiehtova säestys rakentuu elektronisesti tuotetusta materiaalista, jonka ambienssissa puhekatkelmat, moninaiset lyömäsoittimelliset aihelmat sekä luonnon äänet tai niiden imitaatiot muodostavat alati kiehtovan soivan todellisuuden, jonka lomasta ainutlaatuisen kuulas vokaaliosuus kohoaa alati ilmaisuvoimaisena peilaten myöhäiskeskiaikaisen trubaduurilaulun tekstiä mitä idiomaattisimmin.

Lonh. Pia Freund ja Minna Tervamäki. Kuva: Jari Kallio

Lonh. Pia Freund ja Minna Tervamäki. Kuva: Jari Kallio

Pia Freund antoi Lonhin vokaaliosuudelle kertakaikkisen vaikuttavan soivan ilmentymän, jonka laaja ilmaisuasteikko kuiskauksista liki loitsumaisen ekstaattisiin nousuihin vangitsi musiikin olemuksen koko lailla täydellisesti. Tervamäen koreografia kohosi oivallisesti musiikista sulautuen kuulonvaraiseen elämykseen erinomaisesti.

Kaikkiaan perjantaista muodostui hieno avaus kiehtovalle Saariaho-festivaalille, joka huipentuu ensi sunnuntaina La Passion de Simonen kamariorkesteriversion Suomen ensiesitykselle.

– Jari Kallio

Pia Freund, sopraano
Minna Pensola, viulu
Minna Tervamäki, tanssi ja koreografia

Kaija Saariaho: From the Grammar of Dreams kahdelle sopraanolle (1988)
Johann Sebastian Bach: Preludi sooluviulupartitasta E-duuri, BWV 1006 (1720)
Arthur Honegger: Allegretto grazioso ja Largo sonaatista sooloviululle d-molli (1940)
Arvo Pärt: Es sang vor langen Jahren sopraanolle ja viululle (1984)
Rodion Shchedrin: Balalaika sooloviululle (1997)
Minna Pensola & Minna Tervamäki: Improvisaatio
Kaija Saariaho: Lonh sopraanolle ja elektroniikalle (1996)

Tampere-talon pieni sali
Pe 1.3.2019, klo 19.00

Kuusiston Jää suoratoistetaan maailmanlaajuisesti 5.3.

jää blobid0_1551252544018

Jaakko Kuusiston Jää-ooppera sai ensi-iltansa Kansallisoopperassa 25.1.2019. Teos on poikkeuksellinen Kansallisoopperan kantaesitysten historiassa: sen liput myytiin loppuun jo ennen ensi-iltaa. Suuren kysynnän ansiosta Jää sai myös lisäesityksen.

Yleisradio suoratoistaa ja taltioi Jään esityksen tiistaina 5.3.2019. Suoratoisto on nähtävissä Yle Areenassa, Oopperan ja Baletin virtuaalinäyttämö Stage24:llä ja OperaVision-suoratoistopalvelussa, jossa teos on katsottavissa englanninkielisellä tekstityksellä kuusi kuukautta esityspäivästä. OperaVisionin YouTube-kanavalla taltiointi on nähtävissä muutaman päivän kuluttua esityksestä kolmella eri tekstitysversiolla: englanniksi, ranskaksi ja saksaksi. Lisäksi Jään radiointi kuullaan lauantaina 23.3. klo 19.02 alkaen Yle Radio 1:ssä; televisiointi nähdään Yle Teemalla pääsiäisenä.

Jää perustuu Ulla-Lena Lundbergin samannimiseen Finlandia-palkittuun romaaniin. Romaanin pohjalta libreton on kirjoittanut Juhani Koivisto. Nuori pappi muuttaa perheineen etäiselle saarelle, ja heti ensimmäisen saarnan jälkeen hänestä tulee pidetty ja arvostettu. Petter ja Mona päättävät jäädä lapsineen saarelle. Petter saa tutkintonsa suoritettua, hänet vihitään virkaan, saarten välille rakennetaan siltaa, elämä edistyy ja kaikki on hyvin. Talvella jää yhdistää saaret ja ihmiset liikkuvat. Mutta jää on petollista, eikä Petter osaa varoa.

Suoratoistossa 5. maaliskuuta Petter Kummelin roolissa nähdään Ville Rusanen ja Monana Marjukka Tepponen. Muissa rooleissa esiintyvät mm. Jussi MerikantoJenny CarlstedtJenni Lättilä, Pekka Kuivalainen ja Hannu Niemelä. Esityksen johtaa Jaakko Kuusisto. Esityksen väliajalla teoksesta keskustelevat sopraano Mari Palo, baritoni Aarne Pelkonen, säveltäjä ja kapellimestari Jaakko Kuusisto ja libretisti Juhani Koivisto. Keskustelua vetävät Ylen toimittajat Inari Tilli ja Ainomaija Pennanen.


Operan Is strömmas live över hela världen 5.3.

Jaakko Kuusistos Is fick sin premiär på Nationaloperan 25.1.2019. Bland alla uruppföranden på Nationaloperan är verket exceptionellt; biljetterna såldes ut redan före premiären. På grund av den stora efterfrågan lades ytterligare en extra visning till de planerade föreställningar av Is.

Yleisradio streamar direkt och spelar in Is under föreställningen tisdagen 5.3.2019. Direktuppspelningen kan ses på Yle Areenan, Operans och Balettens virtuella scen Stage24 och plattformen OperaVision, där verket är tillgängligt med engelsk textning i sex månader efter föreställningsdagen. På OperaVisions YouTube-kanal kan inspelningen några dagar efter föreställningen ses i tre olika versioner med textning på engelska, franska eller tyska. Därtill radieras Is lördagen 23.3 kl. 19.02 i Yle Radio 1 och televiseringen äger rum under påsken på Yle Teema & Fem.

Is bygger på Ulla-Lena Lundbergs Finlandiaprisbelönta roman med samma namn. Librettot är skrivet av Juhani Koivisto på basis av romanen. En ung präst med familj flyttar till en avlägsen ö och genast efter sin första predikan blir han omtyckt och uppskattad. Petter och Mona beslutar sig för att stanna kvar på ön med sina barn. Petter avlägger sin pastoralexamen, han vigs till kyrkoherde, en bro byggs mellan öarna, livet går vidare och allt är gott och väl. På vintern underlättar isen kontakten mellan öarna och folk besöker varandra. Men isen är bedräglig och Petter är inte tillräckligt försiktig.

I direktuppspelningen den 5 mars görs Petter Kummelins roll av Ville Rusanen och Monas roll av Marjukka Tepponen. I de övriga rollerna uppträder bland andra Jussi MerikantoJenny CarlstedtJenni Lättilä, Pekka Kuivalainen och Hannu Niemelä. Föreställningen dirigeras av Jaakko Kuusisto. Under pausen diskuteras verket av sopranen Mari Palo, barytonen Aarne Pelkonen, kompositören och dirigenten Jaakko Kuusisto och librettisten Juhani Koivisto. Diskussionen leds av radioredaktörerna Inari Tilli och Ainomaija Pennanen.

arvio: Clara Wieck-Schumannin merkillinen elämä

Ari Helander

Ari Helander

Helsingin yliopiston Musiikkiseuran Pianopiirissä esitelmöi torstaina 28.2.2019 pianonsoiton lehtori Ari Helander aiheenaan Clara Wieck-Schumann (1819-1896), pianisti ja säveltäjä, yksi naisten musiikin suuria ikoneja. Puhe ja musiikkinäytteet valaisivat kiehtovasti tätä 1800-luvun musiikkielämän suurhahmoa; Helander paneutui realistisen dramaattisesti hänen elämänsä vaiheisiin.

Clara koki hieman samanlaisen ihmelapsikohtalon isänsä Friedrich Wieckin, kuulun pianopedagogin (1783-1873) kanssa kuin Mozart aikoinaan Leopoldin holhottina. Näille isille loistavasta lapsesta tuli myös liiketoimi, joilla he itse pääsivät Euroopan korkeimpiin piireihin. Wieckillä oli paljon lapsia, mutta hän piti vain tytöistä, koska heidät saattoi helpommin alistaa käskyvaltaan. Isä-Wieck kirjoitti myös Claran puolesta minä-muotoista päiväkirjaa. Pikku-Clara oli hiljaa, mitä ilmiötä on nykyisin kuvattu psykologissa valikoivaksi mutismiksi. Clarasta tuli loistava pianisti jo aivan pienenä, metodi oli yksinkertainen: yksi soittotunti päivässä ja kaksi tuntia harjoittelua, ei muuta. Muu koulunkäynti rajoittui englannin ja ranskan opintoihin, koska niitä saattoi tarvita kansainvlisellä uralla. Myöhemmin Clara oli pahoillaan yleissivistyksensä puutteista. Clara piti konsertteja Leipzigissa ja Pariisissa 1830. Goethe kuuli Claraa, ja sanoi, että tämä soitti kuuden pojan voimalla. Pariisin matka ei onnistunut siellä raivoavan koleran takia; siellä Clara tapasi Chopinin ja Lisztin. Hän soitti aikuisen ymmärryksellä, mutta hänen katseensa oli surullinen ja kärsivä.

1828 kuvioihin ilmaantui nuori opiskelija Robert Schumann, jonka Wieck otti oppilaakseen. Robert oli aluksi kuin isoveli Claralle. Isä kohteli omia poikiaan julmasti: joka oli unohtanut läksynsä joutui hakatuksi, potkituksi ja kiskotuksi tukasta. Robert kirjoitti: Olenko tullut ihmisten pariin? 1837 hän meni salakihloihin ja taisteli kolme vuotta Wieckin tahtoa vastaan päästäkseen naimisiin. Lopulta kun se onnistui, hän oli 30-vuotias ja Clara 21.

Claran sävellykset ovat jo sangen taidokkaita: Scherzo d-molli op. 10, Caprice en forme de valse op. 2/8. Wienissä ihmiset ryntäsivät häntä kuulemaan; hän sai maan korkeimman musiikkitittelin:Kuninkaallisen ja Keisarillisen Kamarivirtuoosin arvon. Kotona Clara sai soittaa vain silloin kun Robert ei säveltänyt.

He olivat 1848 Dresdenissä kapinan aikaan – kuten Richard Wagner – ja pelastuivat taisteluista. Perhe muutti Düsseldrofin, mutta Robertin jatkuvat masennukset ajoivat hänet itsemurhayritykseen ja sitä tietä loppuiäksi eli pariksi vuodeksi Endenichin hermoparantolaan. Clara ei käynyt häntä juuri katsomassa vaan jatkoi uraansa kahdeksasta lapsesta ja kahdesta keskenmenosta huolimatta. Hän ei heistä piitannut, vaan antoi toisten hoidettavaksi. Kaikki he kokivat eri tavoin traagisen kohtalon. Runoilija Felixiä (1854-1879) sanottiin Johannes Brahmsin pojaksi (näin väitetään Felixin veljenpojan Alfred Schumannin skandaalikirjassa); Felix kirjoitti runoja, joita Johannes sävelsi. Johannes muutti taloon ja huolehti perheestä Robertin jälkeen. Clara ei halunnut, että hänen lapsistaan tulisi kenestäkään taiteilijoita, koska he saattaisivat kenties häpeään isänsä nimen. Itse hän lopetti säveltämisen Robertin kuolemaan ja aloitti kansainvälisen pianotähden uran. Häntä pidettiijn pianon papittarena, hän pukeutui aina mustiiin. Hän soitti ensimmäisenä nykyisenkaltaisia resitaaleja, joissa ei ollut muita avustajia.

Mitä sanoisimme hänen sävellyksistään? Charles Rosen on käsitellyt naissäveltäjien ongelmallisia uria kirjassaan The Romantic Generation, ja pahoitellut mm. Fanny Mendelssohin kohtaloa. 1878 Clara oli Frankfurtissa musiikinopettajana, jolloin rehtori sanoi: ”Tässä talossa ei tule olemaan yhtäkään naisopettajaa – paitsi Madame Schumann, mutta hän vastaakin täysin miestä.” Clara soitti Robertin musiikkia, ei tosin myöhäisiä teoksia, koska ne olivat liian henkilökohtaisia hänelle. Kaikki Robertin sairaala-ajan sävellykset ja kirjeet hän tuhosi. Clara piti viimeisen konserttinsa 1891. Hän ei itse arvostanut itseään säveltäjänä eli oli saman kaanonin uhri. Nyt kun niitä kuulee, huomaa että kaikki on siroa ja huoiteltua ja ilmeikästä biedermeyeriä, mutta musiikillinen substanssi esiintyy aina vain kahden-neljän tahdin säkein eikä kanna pidemmälle. Ero on suuri, jos vertaa vaikkapa Brahmsin säveltämään lauluun Meine liebe ist grün Felixin tekstiin.

Helanderin esitelmää yleisö kuunteli henkeä pidättäen. Professori Meurman sanoi jälkeen päin, ettei ollut koskaan nähnyt näin hienoja powerpointeja.

– Eero Tarasti