Kaija Saariaho ja Avanti! La Passion de Simonen harjoituksissa Tampere-talossa lauantaina. Kuva: Jari Kallio
Säveltäjä Kaija Saariaho on viettänyt viime päivät Pariisin-kotinsa sijaan Tampereella, toissa perjantaina käynnistyneen ”Kylässä Kaija Saariaho” -festivaalin merkeissä. Tampere-talon järjestämän tapahtuman puitteissa kuultu, moni-ilmeinen konserttisarja huipentuu tänään La Passion de Simone (2006/2013) -oratorion kamariorkesteriversion Suomen ensiesitykseen.
Konsertissa kapellimestari Clément Mao-Takacs johtaa kamariorkesteri Avantia ja La Chambre aux échosin laulajia. Sopraanosolistinia kuullaan Sayuri Araidaa ja näyttäohjauksesta vastaa Aleksi Barrière.
Alun perin isolle orkesterille ja kuorolle kirjoitettu La Passion de Simone syntyi Peter Sellarsin tilauksesta Wieniin New Crowned Hope -festivaalille.
”Peter pyysi minulta ensin nimenomaan oopperaa. Olin juuri saanut Adriana Materin valmiiksi kolmen vuoden työn jälkeen, joten ajatus siitä, että ryhtyisin heti seuraavalla viikolla säveltämään uutta oopperaa, oli aivan mahdoton”, Saariaho kertoo.
Oopperan sijaan ajatus oratoriotyyppisestä teoksesta tuntui säveltäjästä kevyemmältä lähestymistavalta.
”En varsinaisesti ajatellut La Passion de Simonea näyttämölle, mutta siinä muodossa sitä kuitenkin useimmiten esitetään.
La Passion de Simone tarkastelee nimihenkilönsä filosofi Simone Weilin (1909-1943) elämää, ajatuksia ja kärsimyskuolemaa. Aihe on kiehtonut säveltäjää jo pitkään.
”Kun aloin lukioiässä lukea Simone Weilia, koin hänellä olleen niin paljon elämänkokemusta, etten kyennyt häntä vielä tuolloin ymmärtämään. Todellisuudessahan hän oli nuori nainen, jolle ei ehtinyt kertyä kuin puolet siitä elämänkokemuksesta, jota mulla on nyt. Silti en häntä vieläkään ymmärrä. Hän on ollut aivan erityinen ihminen, jonka älyn ja herkkyyden yhdistelmä on tuottanut niin kiinnostavia ajatuksia, että niitä kannattaa pohtia yhä tänäänkin.
Simone Weilin elämäntarina on niin monin tavoin ajankohtainen. Taas olemme siinä tilanteessa, jossa sodat eivät ole kaukana, ja heikomman sortaminen on ihan jokapäiväistä. Kaiken lisäksi me kaikki tiedämme nyt koko ajan mitä ympärillämme tapahtuu. Emme voi piiloutua tietämättömyyden taakse. Siksi on kiinnostavaa, mitä meistä kukin voi osaltaan tehdä.”
La Passion de Simonen juuret juontavat myös Saariahon ensimmäisen oopperan, Kaukaisen rakkauden (2000) harjoituksiin Salzburgissa.
”Peter luki tuolloin Simone Weilia, ja hänelle syntyi vaikutelma, että Amin Maaloufin libretto olisi saanut innoitteensa Weilin tuotannosta. Kun sitten tiedustelin tätä Aminilta, hän vastasi kysymällä, kuka on Simone Weil”, Saariaho muistelee.
Kaukaisen rakkauden ja Adriana Materin (2005) hedelmällisen yhteistyön jatkoksi Maaloufista tuli kuitenkin säveltäjän työpari myös La Passion de Simoneen.
”Mulla oli jo aika varhain mielessäni teoksen muotoajatus. Halusin siihen kertojaksi soolosopraanon ja Simonen äänen, joka tulisi nauhalta, sekä kuoron. Adriana Materissa oli ollut vielä aivan liikaa tekstiä, mutta musta oli sitten tullut jo sellainen kovanaama, että uskalsin sanoa, etten halua nyt sellaista. Niinpä sitten todella kovistelin Aminia tuosta tekstin määrästä”, säveltäjä kertoo kiitellen kuitenkin suuresti Maaloufin yhteistyöhalukkuutta.
”Amin on aina asettanut itsensä nöyrästi musiikin palvelukseen. Aina, kun hän on saanut yhden version valmiiksi, hän on jättänyt sen työhuoneeseensa luettavakseni ja pyytänyt laittamaan siihen plussia ja miinuksia, joiden pohjalta hän on jatkanut eteenpäin.”
Aloite La Passion de Simonen sovittamisesta pienemmälle kokoonpanolle tuli alun perin Clément Mao-Takacsilta ja Aleksi Barrierilta, joiden mielissä visio oli alkanut itää jo Wienin ensiesityksestä lähtien.
”Clément ja Aleksi olivat perustamassa La Chambre aux échosia, kun he tulivat luokseni ajatuksineen La Passion de Simonen kamariversiosta. Clément oli jo katsonut kuoron osuudet läpi todeten, että ne ovat sovitettavissa vokaalikvartetille. Aleksilla taas oli tarkka käsitys, että teokseen tulisi näyttelijä ääninauhan sijaan ja vokaalikvartetti olisi mukana tapahtumien kuvittamisessa”, Saariaho muistelee.
”Tottahan on, että isoa versiota ei ole kauheasti esitetty. Se teki silloin aikanaan ison kierroksen, mutta sen jälkeen sitä on kuultu melko harvakseltaan. Sillä kun on aika spesiaalit tarpeensa.”
Saariaho kuvaa uuden version tekemisen olleen lopulta yllättävänkin helppo prosessi:
”Siinä vaiheessa kantaesityksestä oli kulunut jo sen verran aikaa, että mua ei säälittänyt ottaa pois materiaalia, vaan koin ennemminkin kaivavani esiin partituurin tärkeimmät asiat. Isossa versiossa kuoro on massa ja orkesteri on massa, kun taas kamariversiossa kuoron neljä laulajaa ovat henkilöinä vahvasti läsnä. Samoin kamariorkesterin yhdeksäntoista muusikkoa ovat ihan eri tavalla vastuullisia osuuksistaan kuin isossa versiossa.
”Isompi versio oli Peterin ohjauksena tietenkin loistava, kuten kaikki hänen työnsä. Se oli tunnelmaltaan aika synkkä ja vääjäämätön. Kamariorkesteriversio on taas jotenkin lämpimämpi. En ihan vielä ymmärrä, miten se on oikeastaan mahdollista, kun kyseessä on kuitenkin sama musiikki, mutta sen lämpö ja kontakti yleisöön on kuitenkin aivan erilainen.”
La Passion de Simonen musiikillisessa ytimessä on soolosopraanon laaja osuus, jonka Saariaho kirjoitti alun perin Dawn Upshaw’lle, joka oli kuitenkin kantaesityksen aikaan vakavasti sairaana, joten Pia Freund lauloi roolin Susanna Mälkin johtamassa kantaesityksessä.
”Mä en halunnut siihen rooliin mitään briljeeraamista. Sillä on sanoma, eikä siinä ruveta sitten korkeita nuotteja venyttelemään. Mielessäni olivat voimakkaasti Dawnin hyvin tasainen rekisteri ja kaikki se kokemus, mitä mulla oli Kaukaisen rakkauden jälkeen Dawnista. Kaukaisen rakkauden ensimmäinen versiohan oli liian korkea. Nyt sen sijaan tiesin ihan tarkkaan, miten musiikki voisi istua juuri Dawnin äänelle.”
Esittäjän tuntemus on olennainen osa Saariahon sävellysprosessia.
”Karitalle (Mattila) kirjoitettu musiikki on mennyt hänen äänensä mukaisesti, tai niin olen sen kokenut. Vastaavasti Only the Sound Remainsin (2015) kohdalla katsoimme Philippe Jarousskyn kanssa asioita. Hän ehdotti esimerkiksi ensimmäisen osan kirjoittamista matalampiin rekistereihin ja korkeampien äänten säästämistä toiseen osaan.”
Samantyyppiset ilmiöt liittyvät säveltäjän mukaan myös soitinmusiikkiin.
”Konsertot ovat, kun mietin niitä jälkikäteen, aina muotokuvia niistä ihmisistä, joille ne on kirjoitettu. Vaikka sitä ei tietoisesti niin ajattele säveltäessään, niin kyllähän se ihminen ja sen tapa soittaa ja tulkita muutakin musiikkia ovat siinä mielessä. Jos ajatellaan vaikka Kari Kriikulle sävellettyä klarinettikonserttoa (D’om le vrai sens, 2010), ei ole sattumaa, että siinä solisti pomppii ympäri lavaa. Jos olisin kirjoittanut sen jollekin toiselle, niin ehkä tuota elementtiä ei olisi tullut siihen. Mutta Karin tapauksessa se alkoi tuntua tarpeelta, vaikka en periaatteessa ollenkaan tykkää siitä, että solistit kulkevat lavalla ympäriinsä, koska se tuntuu usein itsetarkoitukselliselta.”
Säveltäjät joutuvat kuitenkin tottumaan siihen, että ennemmin tai myöhemmin teokset alkavat elää omaa elämäänsä, kun eri esittäjät ottavat niitä ohjelmistoonsa, kukin aivan omanlaisiaan näkökulmia avaten.
”Nyt olen tähän jo vähän paatunut ja tottunut. Suurin šokki oli aikanaan, kun Kaukaisesta rakkaudesta tuli toinen produktio. Olin nuori oopperasäveltäjä enkä ollut tajunnut, että kaikki tietysti muuttuu siirryttäessä produktiosta toiseen. Siinä kävi vielä niin, että mulla oli Peterin version viimeinen esitys Châtelet-teatterin matineassa, josta lähdin junalla suoraan Berniin toisen produktion kantaesitykseen. Ohjaaja Olivier Tambosi odotti kärsimättömänä mun palautetta. Kun olimme vasta menossa lavalle kumartamaan, hän kysyi siinä ja heti, mitä tykkäsin. Olin ihan pyörällä päästäni ja vastasin vain, että mitä voin sanoa. Olivier reagoi siihen sanomalla ’Sä oot pettynyt, mä tiesin tän!’ Hän ei varmaan ole ikinä toipunut siitä”, Saariaho naurahtaa.
Siitä šokista selvittyäni olen ajatellut, että kaikkien näiden produktioiden erilaisuus on oikeastaan kiehtovaa, kunhan ne eivät ole ihan ufoa. Toisaalta, eihän kukaan tule multa kysymään, että voiko tämän tehdä näin.”
Varsinaista sävellystyötään Saariaho tekee lopulta varsin suoraviivaisesti, edeten prosessissaan johdonmukaisesti teoksen alusta loppuun.
”Kerään materiaalista kokemusta sävellyksen aikana. Mulle olisi aika vieras ajatus hypätä siinä johonkin ja sitten täyttää se väli jälkikäteen. Suoraviivainen eteneminen on olennaista materiaalin käsittelyn kannalta, sillä siinä pitää käydä läpi ne tietyt kokemukset, joita sävellysprosessin aikana tulee vastaan. Tietenkään en osaa sanoa ennalta, mitä nuo prosessit tarkalleen ovat. ”
Sillä, onko kyseessä näyttämöteos vai konserttikappale, ei Saariahon mukaan ole määräävää vaikutusta sävellysprosessiin. Jakoa absoluuttiseen musiikkiin ja ohjelmalliseen musiikkiin säveltäjä pitää yleisesti problemaattisena.
”En mä tiedä, onko sitä jakoa oikeasti olemassa. Mulla voi olla jokin ulkomusiikillinen lähtökohta, mutta kaikesta tulee aina lopulta puhtaasti sävellystyötä. Ja miten muutenkaan se voisi olla! On kiinnitettävä huomio musiikillisiin parametreihin ja siihen, mitä niille tapahtuu. Totta kai siinä on eroja, kirjoittaako oopperaa, jossa on paljon faktista asiaa, teksti ja kaikkea muuta, vai sooloviulukappaletta. Mutta jälkimmäisessäkin tapauksessa, ainakin mun kohdalla, jotkut metaforat siellä taustalla usein vaikuttavat.
Se on oikeastaan kumma, että jossain vaiheessa historiaa näitä juttuja on arvotettu niin paljon. Kysymys on kuitenkin aste-eroista. Lisäksi jokaisella teoksella on omat lähtökohtansa. Totta kai iso teos vaatii enemmän aikaa ja suunnittelua, muotorakennetta pitää miettiä enemmän, joten ehkä se tekee siitä sitten painavampaa, mutta en mä lähtisi näitä niin arvottamaan. ”
Vaikka itse sävellystyö muuttuu kokemuksen karttuessa, siitä ei Saariahon mukaan välttämättä tule kuitenkaan helpompaa.
”Koska sävellystyö on niin kompleksinen aktiviteetti, siinä on aluksi paljon opettelemista tiedon, sävellysteknisten asioiden, oman tahdon ja mielikuvituksen suhteista sekä siitä, paljonko antaa intuitiivisen materiaalin vaikuttaa. Nuorten säveltäjien teokset voivat olla monesti hyvin tiukkoja, kun tuolloin ei vielä tiedä niin paljon eikä uskalla antaa intuition vaikuttaa. Intuitio ei kuitenkaan ole lopulta mikään musta laatikko, vaan se rakentuu kokemuksesta. Sinnehän menee kaikki mitä säveltäjä tekee. Kun intuitio nojaa kokemukseen, siitä tulee ajan oloon vankempi.
Toisaalta sitä haluaa aina antaa itselleen uusia haasteita eikä halua toistaa itseään. Vaikka palaisinkin johonkin muotorakennetyyppiin tai tiettyyn tapaan kehitellä materiaalia, kyllä siihen täytyy olla aina perusteltu tarve. Ei sellainen cut and paste -tyyli kauhean pitkälle kanna. Kun on tehnyt jo paljon, niin kyllähän siinä täytyy aika paljon päätään vaivata sillä, mikä voisi olla minulle tänään uudenlaista, raikasta ja tarpeeksi haasteellista. Haluaisin aina, että sävellystyössä on paljon haasteita. Joten siinä mielessä työskentely ei tule juuri helpommaksi. Eihän elämäkään helpommaksi tule, ainoastaan erilaiseksi.”
Työssään jokainen säveltäjä joutuu Saariahon mukaan kohtaamaan ulkoista painetta toistaa itseään.
”Kun Kaukaisesta rakkaudesta tuli hitti, koin tosi voimakkaasti, että minulta odotettiin lisää samanlaista, mutta vielä vähän parempaa. Se on tietenkin ihan normaalia ja ymmärrettävää. Joku kuulee, että tuossapa on kiinnostava säveltäjä, siltä haluasi kuulla lisää samantyylistä. Mutta tämä on osa sitä sävellystyön arkipäivää.”
Saariahon uusin ooppera valmistui viime vuoden lopulla. Se kuullaan kesällä 2020 Eix-en-Provencessa. Sitä odotellessa säveltäjän mieli on kuitenkin hakeutunut jo uuteen projektiin.
”Oopperan parissa meni monta vuotta. Olen tuuletellut tässä vähän aivojani ja aloittelen orkesterikappaletta, joka tulee Susannan (Mälkki) orkesterille ja muille tilaajille ympäri maailman. Se on tämän vuoden projekti. Yhtään nuottia en ole vielä kirjoittanut, työskentely pyörii nyt muodon kanssa. Kun olen kirjoittanut niin pitkään oopperaa, jossa on pitänyt varoa dynamiikkoja, on hirveän kiva kirjoittaa puhdas orkesterikappale. Mä luulen, että siinä aukeaa vähän erilaisia juttuja.”
Sävellystyönsä ohella Saariaho tarkkailee aktiivisesti ympäröivää yhteiskuntaa ja kantaa huolta sen ilmiöistä.
”Vaikka kulttuurileikkauksia tehdään ympäri maailmaa, olen silti pettynyt nimenomaan siitä, että niitä tapahtuu meillä Suomessa. Maailmalla meidät tunnetaan nimenomaan kulttuurimaana, sen suhteen meillä on ihan legendaarinen maine. On todella sääli, jos se romutetaan. Musta tuntuu, että nykypäättäjät eivät ymmärrä, kuinka kaikki tämä nojaa aina viime kädessä koulutukseen.
Taidehan on omien tunteiden käsittelyn ja tunneälyn omaksumiseen ja kasvattamiseen aivan uskomaton keino. Taideterapiassa käytetään näitä keinoja, koska niillä on parantava vaikutus ihmiseen. Jos lapsilla ei ole enää jatkossa pääsyä näihin, niin onhan se hurjaa. Ajatellaan nyt vaikka näitä syrjäytyneitä poikia. Poikien pitää pelata jääkiekkoa ja mikäs siinä, sehän on hyvä, mutta kyllä siinäkin se pärjäämisen malli on aika aggressiivinen. Empatiakyvyn ja toisten hyväksymisen kasvattamien tulevat taiteen kautta niin luonnostaan.
Sitten tätä kulttuurileikkausten taustaa vasten voi miettiä, miten päättäjät kohtelevat omia lapsiaan. Kyllä mä luulisin, että niiden lapset käyvät edelleen soittotunneilla.
Minkä tahansa soittimen hallitseminen on melkeinpä kompleksisista, mitä ihminen voi tehdä. Siinä pitää olla fyysisesti kontrollissa, hallita lihaksistoa aivojen kautta, poimia nuottien viesti, ajatella miten haluaa sen soittaa ja mitä siitä tuntee. Ei siitä luulisi olevan kenellekään haittaa. Kysymys on vain siitä, miten lapset saavutetaan ja miten kaikilla olisi mahdollisuus sitä tehdä”, Saariaho summaa.
Säveltäjä ei liioin lämpene ajalle ominaisen konsulttipuheen koukeroille ja sen ontoille käsitteille.
”Mua on häirinnyt tämä puhe Suomi-brändistä, joka on tosin jo tainnut väistyä vähän taka-alalle. Yhtenä huipentumana tästä ajattelusta voisi mainita sen, kun Hämeenlinnassa kaupunginjohtajan vaihduttua lopetettiin Sibelius-sävellyskilpailu, koska sitä pidettiin liian elitistisenä. Siellä haluttiin mieluummin keskittyä brändäämään Hämeenlinnaa Sibeliuksen syntymäkaupunkina laittamalla myyntiin Sibelius-sukkia, Sibelius-sikareita ynnä muita säveltäjään liitettäviä kulttiesineitä. Kuitenkin tuohon ensimmäiseen Sibelius-kilpailuun tuli kuusisataa partituuria, ja juuri kilpailun ansioistahan kaupunki tunnettiin tuolloin ympäri maailmaa nimenomaan Sibeliuksen syntymäkaupunkina.
Brändihän tulee sisällöstä. Eikö Suomen-brändi voisi olla luontoaan aktiivisesti suojeleva maa, jolla on hieno koulusysteemi ja kulttuurielämä; musiikkikoulutus, joka tuottaa yhä edelleen, ainakin toistaiseksi, tähtiluokan muusikkoja.”
– Jari Kallio
