Berliinin filharmonikot ja Sir Simon Rattle. Kuva: Stephan Rabold
Entisen ylikapellimestarin paluu orkesterinsa eteen on aina kiinnostava vaihe muusikoiden yhteistyön kehityksessä. Monesti näistä on auennut taiteellisesti inspiroituneita suhteita, kuten Claudio Abbadon ja Berliinin filharmonikoiden tai vaikkapa Herbert Blomstedtin ja Gewandhaus-orkesterin kohdalla.
Niinpä olikin kiehtovaa seurata Sir Simon Rattlen paluuta Berliinin filharmonikoiden johtajankorokkeelle parin viime viikon aikana. Comeback-konserttien ohjelma oli kuin Rattlen kausi pienoiskoossa. Ensimmäisen konserttisarjan ohjelmassa oli J.S. Bachin Johannes-passio (1724/1724/1739-49) Peter Sellarsin dramatisoituna konserttiesityksenä, kun taas jälkimmäisen viikon ohjelmassa kuultiin Helmut Lachenmannin My Melodies (2016-18/2019) kahdeksalle käyrätorvelle ja orkesterille sekä Robert Schumannin toinen sinfonia (1845-46).
Sellarin ja Rattlen Johannes-passio sai ensiesityksensä Philharmoniessa maaliskuussa 2014 seuraten vaikuttavaa Matteus-passsiota, joka on ollut puolestaan orkesterin ohjemassa tähän mennessä kahdella kaudella, vuosina 2010 ja 2013.
On sanomattakin selvää, että Bachin passiot ovat paitsi keskiajan kristillisyydestä juontuvan perinteen huipentumia myös merkittäviä virstanpylväitä koko läntisen musiikkidraaman kehityksessä. Vaikka Bach kirjoitti passionsa alun perin kirkolliseen käyttöön osana laajaa toimenkuvaansa Leipzigissa, voidaan niillä kuitenkin havaita olevan läheisiä yhteyksiä laajempaan länsimaisen musiikkidraaman perinteeseen.
Bachin päivien jälkeen passioesitykset ovat olleet tietenkin olennainen osa pääsiäistraditiota aina Mendelssohnin vuonna 1829 Berliinissä johtaman Matteus-passion esityksestä lähtien. Sittemmin Bachin passioista on tullut myös olennainen osa konserttisalien ohjelmistoa. Passioita on myös nähty näyttämöllisinä versioina tämän tästä, vaihtelevin lopputuloksin.
Tässä katsantokannassa Sellarsin ja Rattlen konsepti tarjoaa varteenotettavan vaihtoehdon. Täysimittaisen näyttämöllepanon sijasta kyse on dramatisoidusta konserttiesityksestä, jossa yksinkertaisiin mustiin asuihin puetut laulajat, kuoro ja muusikot ilmentävät draamaa musiikkilähtöisesti, eleiden ja liikkeen avulla. Lavastuksen sijaan esityksessä hyödynnetään taitavan vähäeleistä valosuunnittelua.
Johannes-passio on ehdottomasti yksi Bachin rohkeimpia luomuksia, joka eroaa rakenteeltaan ja olemukseltaan varsin perusteellisesti Matteus-passiosta. Avauskuoro Herr, Herr, unser Herrscher hakee vertaistaan Bachin tuotannossa draamallisessa intensiteetissään. Tummien sävyjen itsepintaisesti verhoamana kuorosta kasvaa vaikuttava meditaatio Kristuksen kuninkuudesta, mikä on passion pääteema.
Johannes-passio on kiehtova yhdistelmä syväluotaavaa teologista tarkastelua sekä yleisinhimillistä kokemuksellisuutta, minkä lopputuloksena teos onnistuu puhuttelemaan niin uskonnollista kuin ei-uskonnollista kuulijaansa varsin voimallisesti. Johannes-passiossa ei ole ylösnousemusta paitsi ehkä kuvainnollisessa mielessä, joten näkökulma painottuukin Kristuksen uhrikuoleman inhimillisyyteen ja sen herättämiin ajatuksiin ja tuntemuksiin.
Draaman kannalta Johannes-passion resitatiivit ovat erityisen merkittäviä, aarioiden ja kuoro-osuuksien täydentäessä kerrontaa oivallisesti. Vuoden 1724 ensiesityksen jälkeen Bach uusi teostaan moneen otteeseen aina viimeiseen, vuonna 1749 johtamaansa esitykseen saakka. Johannes-passiosta tunnetaankin viisi eri versiota, joissa kussakin Bach kehitteli musiikillista materiaaliaan edelleen.
Sellarsin ohjauksessa solistit, kuoro ja muusikot ovat paitsi draaman henkilöitä myös sen todistajia, luoden täten aivan erityisen sillan yleisöön ja tehden kokemuksesta ainutlaatuisen kollektiivisen. Kuulijan näkökulmasta Philharmonien konsertti olikin mitä intiimein ja intensiivisin, aidosti jaettu, kollektiivinen kokemus yleisön ja esiintyjien kesken.
Solistien joukko oli kerrassaan erinomainen. Evankelistana kuultiin Mark Padmorea, Roderick Williams puolestaan lauloi Jeesuksen osan, kun taas Georg Nigl esiintyi kaksoisroolissa Pietarina ja Pilatuksena. Lisäksi saatiin nauttia Magdalena Koženán, Camilla Tillingin ja Andrew Staplesin hienoista aarioista.
Vuosien kokemuksella Evankelistan roolia laulanut Mark Padmore lienee koko lailla vaikuttavimpia tuon roolin tulkitsijoita ajassamme. Hänen erehtymätön draaman tajunsa tuotti jälleen mitä vaikuttavimman tulkinnan. Roderick Williamsin vähäeleinen näkemys Jeesuksesta oli mitä hienovaraisin, tuoden jalouden ja haurauden yhteen aivan ainutkertaisella tavalla.
Sellarsin ohjauksessa resitatiivien vaikuttavuus muovautui osin myös laajamittaisesta ja monesti varsin vapaasta fermaattitaukojen käytöstä, joka korosti näiden luonnollisuutta ja puheenomaisuutta erinomaisesti. Riskialtis ratkaisu, joka johti kuitenkin vakuuttavaan lopputulokseen.
Ravisuttava alttoaaria Es ist vollbracht oli yksi illan ehdottomia kohokohtia, jossa Koženán äänen huikea intensiteetti ja koskettava kauneus sulautuivat täydellisesti mitä hienoimpaan orkesterisäestykseen.
Sairastuneen Christian Gerhaherin tilalla esiintynyt Georg Nigl rakensi puolestaan koskettavat tulkinnat niin Pietarin kuin Pilatuksenkin hahmoista. Erityisesti jälkimmäisen aaria Mein teurer Heiland, laß dich fragen oli mitä mieleenpainuvin.
Camilla Tillingin syvästi liikuttava tulkinta aariasta Zerfließe, mein Herze, in Fluten der Zähren oli niin ikään yksi illana huippuhetkiä. Andrew Staples puolestaan loisti ajatuksia herättävän aarian Erwäge, wie sein blutgefärbter Rücken parissa, peilaten Jeesuksen kidutusta ainutkertaisella intensiteetillä.
Rundfunkchor Berlin oli jälleen kerran huipussaan, Simon Halseyn oivallisesti valmentamana. Kuoron työskentely oli omistautuneen ilmaisuvoimaista, tarkkaa ja hienovireisen läpikuultavaa järisyttävästä avausnumerosta alkaen, ulottuen monien lyhyiden, mutta ilmaisullisesti äärimmäisen olennaisten, turba-osuuksien kautta aina moniin oivallisiin koraalisovituksiin saakka tehden kunniaa Bachin polyfonialle.
Draamallisesti kuoron esiintyminen oli kauttaaltaan vaikuttavaa. Avauskuoron ensimmäisten säkeiden aikana kuoro oli makuullaan lavalla, kohottautuen vähitellen jalkeille musiikin edetessä. Välillä kuoro oli hajautettu ympäri salia, kietoen yleisön hienosti sävelkudoksen lomaan.
Lavalla kuoro oli sijoitettu vasemmalle, orkesteri taasen keskelle ja oikealle. Pienehkön jousiston rikasta sointipalettia vahvistivat periodisoittimet, viola da gamba sekä kaksi viola d’amorea. Kontrabassoryhmää oli puolestaan tukemassa kontrafagotti, samaan tapaan kuin orkesterin ja Rattlen taannoisissa Beethovenin seitsemännen sinfonian esityksissä. Kontrabasson stemmaa soittava kontrafagotti tuo sektion sointiin lisää syvyyttä säilyttäen kuitenkin rytmisen ketteryyden.
Beethovenin tapauksessa käytännölle on olemassa Sir Charles Mackerrasin löytämä historiallinen esikuva. Muusikoiden palkkakirjanpito osoittaa Beethovenin harjoittaneen sinfoniaa kontrafagotistien kanssa, joskin itse konsertissa sinfonia soitettiin lopulta ilman kontrafagotteja. Bachin kohdalla vastaavaa esikuvaa ei tietenkään ole löydettävissä. Silti on todettava, että Philharmonien kaltaisessa isossa salissa kontrafagotin tuoma bassolinjan vahvistus on erittäin tervetullut harmonian ja tekstuurin balansoinnin näkökulmista.
Bach kirjoitti Johannes-passion aarioihin laajoja soitinsooloja, joiden kietoutuminen lauluääneen linjaan tuottaa monia lumoavia vaikutelmia. Illan kuluessa saatiin nauttia mitä kauneimmista huilu-, oboe- (oboe da caccia mukaan luettuja) ja viola d’amore -osuuksista.
Rattlen tulkinnassa kohtasivat kiehtovasti modernit ja historialliset esityskäytännöt. Balanssi sooloäänten ja kuoron kanssa oli kauttaaltaan tarkoin hiottu, orkesterin soidessa lumoavan kuulaana ja värikylläisenä. Kaikkiaan Johannes-passio oli mitä oivallisinta musiikkidraamaa.
Seuraavalla viikolla Rattle ja orkesteri olivat toisen ohjelmansa parissa, jonka teosvalinnoissa entisen ylikapellimestarin kädenjälki oli jälleen ilmeinen.
Helmut Lachenmannin My Melodies kahdeksalle käyrätorvelle ja orkesterille sai ensiesityksensä Münchenissä viime kesäkuussa Peter Eötvösin johtamassa Baijerin radion sinfoniaorkesterin konsertissa. Kantaesityksen jälkeen säveltäjä on kuitenkin uusinut teoksen kauttaaltaan pyrkien kohti äärimmäistä selkeyttä ja kuulautta. Teoksen kadenssi valmistui vasta muutamaa viikkoa ennen Berliinin konsertteja.
Helmut Lachenmann, Sir Simon Rattle ja Berliinin filharmonikot. Kuva: Stephan Rabold
My Melodies on pohjimmiltaan kertakaikkisen omaperäinen käyrätorvikonsertto. Kahdeksan solistin yhtye muodostaa ikään kuin yhden laajennetun instrumentin, jonka osuutta hallitsee häikäisevä kontrapunktinen kudos. Samaan tapaan orkesteriosuus rakentuu alituisesti muotoaan muuttavien soitinyhdistelmien tekstuureille.
Lachenmannin ilmaisulle on ollut olennaista moninaisten laajennettujen soitintekniikoiden mielikuvituksentäytteinen käyttö, johon säveltäjä on itse viitannut määritelmällään ”musique concète instrumentale”. Lachenmannille näissä tekniikoissa ei ole niinkään kysymys soittimellisten efektien tuottamisesta vaan kokonaan uusien ilmaisutapojen kehittämisestä ja musiikillisen energian kanavoimisesta moni-ilmeisin, merkityksellisin tavoin. Lachenmannin sävelkieli onkin orgaaninen jatkumo kromaattisesta asteikosta mitä mielikuvituksellisimpiin hälyääniin.
Seuraten Edgar Varèsen kuuluisaa määritelmää musiikista organisoituna ääninä, Lachenmann valjastaa laajan keinovarojen spektrin käyttöönsä My Melodiesissa niin soolokäyrätorvien kuin orkesterinkin osuuksissa.
Kahdeksalle solistilleen Lachenmann on kirjoittanut kiehtovinta ja haastavinta musiikkiaan, jonka ilmaisukeinot ulottuvat hengitysäänistä, soitinten kera ja ilman, huikaisevan virtuoosisiin sointikulkuihin. Nimensä mukaisesti My Melodies kartoittaakin vielä tutkimattomia melodian maailmoja. Olivatpa rakennusaineet millaisia ääniä tahansa, niistä rakentuu aina merkityksellisiä yhdistelmiä, yksinkertaisemmin sanottuna melodioita, jotka toimivat teoksen rakenteellisina kulmakivinä.
Lachenmann käyttää varsin suurta orkesteria. Jousiston ohella puhaltimia ja vaskia on neljä kutakin, lyömäsoittajia peräti kahdeksan. Lisäksi orkestraatiota täydentävät kaksi pianoa, harppua ja sähkökitaraa. Näistä aukeaa lukemattomien mahdollisuuksien avaruus, jota Lachenmann hyödyntää aivan ainutlaatuisen mielikuvituksekkaasti.
Yksiosainen, liki nelikymmenminuuttinen My Melodies on mekoinen seikkailu sointien, ajan ja tilan kaikkeuksiin. Sen jatkuvan muutoksen tilasta erottuu toisilleen vastakkaisia taitteita musiikin edetessä. Jotkut näistä häilyvät staattisina hiljaisuuden rajalla, toiset taas hehkuvat kesyttämättömän energian purkauksista, avaten kuulijan eteen alati uusia horisontteja.
Berliiniläisten verrattoman cornistit, Stefan Dohr, Stefan de Leval Jezierski, Georg Schreckenberger, Sarah Willis, Andrej Zust, Klaus Wallendorf, Thomas Jordans ja Marie-Luise Neunecker tarttuivat Lachenmannin haasteisiin vaikuttavalla virtuositeetilla. Olivatpa tekstuurit sitten perinteisesti tuotettuja ääniä, konsonanttien suhahduksia soittimen tai sen osien läpi, tahi tarkkaan notatoituja sisään- ja uloshengityksen rytmejä, nämä oivat muusikot tekivät todellista tarkkuustyötä ilmaisunsa pienimpienkin nyanssien parissa.
Berliinin filharmonikoiden cornistit ja Sir Simon Rattle Helmut Lachenmannin My Melodiesin parissa. Kuva: Stephan Rabold
Rattlen johdolla orkesteri toteutti partituurin kaikkine haasteineen lumoavan musikaalisesti. Kudoksen läpikuultavuus ja soitinryhmien välinen balanssi olivat kauttaaltaan jotakuinkin ihanteellisia, alkaen pianojen, harppujen, sähkökitaroiden ja jousten ensimmäisistä soinnuista aina jousten viimeiseen, käyrätorvien hengityskuvioita säestävään repliikkiin saakka.
My Melodiesin soiva asu on alati muovautuva, välillä pehmeiden kellomaisten tekstuurien hallitsemaa, toisaalla taas voimallisiin orkesteripurkauksiin tihenevää. Sähkökitaroiden ja laajan lyömäsoittimiston myötä teoksen sointimaailma on varsin erityisen värikylläinen. Rattlen ja orkesterin käsissä My Melodiesin moninaisuus sai mitä hienoimman muodon, jonka loppuunmyydyn Philharmonien yleisö ja paikalla ollut säveltäjä ottivat innostuneesti vastaan.
Robert Schumann aloitti C-duurisinfoniaansa sävellystyön joulukuussa 1845, ja teos valmistui seuraavan vuoden lokakuussa. Mendelssohn johti sinfonian ensiesityksen Gewandhaus-orkesterin kanssa marraskuussa 1846. Paria viikkoa myöhemmin seurannutta toista esitystä varten Schumann teki muutoksia sinfonian orkestraatioon, ja näin teos sai lopullisen muotonsa.
C-duurisinfonia oli kronologisesti Schumannin toiseksi viimeinen sinfonia, vaikka se saikin julkaisujärjestyksen mukaisesti toisen sinfonian otsikon. Jos mukaan lasketaan keskeneräinen Zwickau-sinfonia vuodelta 1829 sekä Alkusoitto, scherzo, ja finaali (1841), C-duurisinfonia on itse asiassa järjestyksessä säveltäjänsä viides sinfoninen teos ja lajissaan kenties Schumannin vahvin.
C-duurisinfonian kontrapunktisessa taidokkuudessa on aistittavissa Bachin musiikin vaikutteita, jotka ovat peräisin Schumannin perehtymisestä tämän tuotantoon juuri ennen sinfonian sävellystyön aloittamista. Erinomainen orkestrointi antaa moniääniselle kudokselle verrattoman soivan asun.
Ensimmäisen osan avaa sostenuto-johdanto, jossa trumpettien, käyrätorvien ja pasuunoiden signaalimainen aihelma kohoaa jousten verkkaisen keinunnan keskeltä. Puupuhaltimet liittyvät mukaan kuudennesta tahdista alkaen. Harmoniset jännitteet tiivistyvät johdannon kuluessa varjostaen alun kirkkautta ja rakentaen oman pienoisdraamansa johdannon sisälle.
Allegro ma non troppo -jakso avautuu orkesterikuohuna, jonka sointivuo johtaa lopulta con fuoco -huipennuksen kautta säihkyvään päätökseen. Lyhyen hengenvedon jälkeen seuraa ketteryyttä vaativa scherzo, jonka villi tanssi vaatii tarkkaa fraasien muotoilua ja soinnin kepeyttä.
Ykkösviulujen ja huilujen nopeat kuudestoistaosakuviot saavat seurakseen matalien jousten ja puupuhaltimen kahdeksasosa-aiheen sekä vaskien värihehkun.
Patarumpujen aksenttien sävyttämä rytminen energia saa scherzossa pidäkkeettömän ilmentymän, jolle kaksi trio-jaksoa muodostavat hetkelliset suvantonsa ennen scherzo-aiheen paluuta ja syöksyä huumaavaan codaan.
Sinfonian adagio espressivo on Schumannin hienoimpia luomuksia. Jouset esittelevät pääteeman, johon soolo-oboe pian tarttuu saaden kohta seurakseen fagotin. Vaskien lyhyen välikkeen jälkeen kuullaan klarinettisoolo, jota seuraa huilun ja fagotin duetto, kunnes musiikki palaa jälleen jousien huomaan.
Osan keskivaiheilla soiva kudos käy yhä ohuemmaksi pelkistyen lopulta staccatojousten pianissimosäestykseksi, jonka yllä klarinetti ja fagotti käyvät vähäeleistä vuoropuheluaan, kunnes osan pääaihe palaa. Seuraa kehittelyjakso, joka vie osan lopulta koskettavan hiljaiseen päätökseensä.
Finaali käynnystyy koko orkesterin allegro molto vivace purkauksella, joka johtaa jousten ja puhallinten ketterään vuoropuheluun, johon vasket ja patarummut liittyvät. Soivan energian virta tyrehtyy kuitenkin yllättäen, ja musiikki seisahtuu vaikuttavaan hiljaisuuteen.
Beethoven-sitaatin myötä finaali nousee uudelleen jaloilleen kohti huipentavaa päätöstä, jossa patarumpujen peräänantamaton voima pakottaa musiikin viimeisiin tuttisointuihinsa.
Orkesteri ja Rattle tekivät Schumannin sinfoniasta todellisen elämyksen, jonka moninaiset hyveet toivat mieleen heidän kuusi vuotta sitten taltioidun levytyksensä. Yksityiskohtiin kiinnitettiin ansiokkaasti huomiota ilmaisuvoimasta kuitenkaan tinkimättä. Kokonaismuoto piirtyi johdonmukaisena.
Innokkaiden suosionosoitusten saattelemana Rattlen Berliinin comeback sai riemullisen päätöksensä. Näiden konserttien perusteella orkesterin ja entisen ylikapellimestarin välille voi ennakoida erinomaista yhteistyön jatkoa.
– Jari Kallio
Berliinin filharmonikot
Sir Simon Rattle, kapellimestari
Johann Sebastian Bach: Johannespassio, BWV 245 (1724/1725/1739-49)
Camilla Tilling, sopraano
Magdalena Kožená, mezzosopraano
Mark Padmore, tenori (Evankelista)
Andrew Staples, tenori
Georg Nigl, baritoni (Pietari, Pilatus)
Roderick Williams, baritoni (Jeesus)
Rundfunkchor Berlin
Simon Halsey, kuoron valmennus
Peter Sellars, näyttämöohjaus
Helmut Lachenmann: My Melodies (2016-18/2019) kahdeksalle käyrätorvelle ja orkesterille
Robet Schumann: Sinfonia nro 2 C-duuri, Op. 61 (1845-46)
Stefan Dohr, käyrätorvi
Stefan de Leval Jezierski, käyrätorvi
Georg Schreckenberger, käyrätorvi
Sarah Willis, käyrätorvi
Andrej Zust, käyrätorvi
Klaus Wallendorf, käyrätorvi
Thomas Jordans, käyrätorvi
Marie-Luise Neunecker, käyrätorvi
Philharmonie, Berliini
La 16.3.2019, klo 19
La 23.3.2019, klo 19
