Säveltäjä Hans Abrahamsen Barbicanin lavalla torstai-iltana. Kuva: Jari Kallio
Lontoon sinfoniaorkesteri käynnisti uuden konserttivuotensa musiikillisen johtajansa Sir Simon Rattlen kanssa tällä viikolla mitä oivallisimmalla pohjoismaisella ohjelmalla. Lontoon Barbicanissa saatiin kuulla niin Sibeliuksen sinfonisen ykseyden huipentuma, seitsemäs sinfonia (1924), Hans Abrahamsenin valkohehkuinen laulusarja Let me tell you (2012-13) kuin Nielsenin vangitseva neljäs sinfonia, Sammumaton (1914-16).
Ohjelma kuultiin viikolla kahdessa eri muodossa, ensin epämuodollisempana keskiviikon alkuillan Half Six Fix -konserttina, jota seurasi torstain perinteisemmän kaavan ilta. Sibeliuksen ja Abrahamsenin teokset kuultiin molempina päivinä, kun taas Nielsenin sinfonia soitettiin ainoastaan torstaina.
Tämä yhden suomalaisen ja kahden tanskalaissäveltäjän musiikin kokonaisuus onnistui välttämään yksinkertaiset maantieteelliset kliseet ja porautumaan syvälle pohjoismaisen musiikin moninaisuuteen ja ykseyteen. Kummastakin illasta muotoutui erinomainen seikkailu.
Sibeliuksen seitsemäs ja viimeinen sinfonia valmistui vuonna 1924. Teoksen ensimmäiset musiikilliset impulssit juontavat kuitenkin viidennen sinfonian (1915/1916/1919) pitkään luomisprosessiin. Viimeisessä sinfoniassaan Sibelius vei huipennukseensa ykseyteen tähtäävän orgaanisen kehittelyprosessin, mitä voidaan pitää eräänä hänen tuotantonsa keskeisistä päämääristä. Yksiosainen teos sulauttaa sinfonisia aineksia yhteen soivaksi monoliitiksi, joka tähyää pitkälle tulevaisuuteen, aina Lutoslawskin kahteen viimeiseen sinfoniaan saakka, kenties kauemmaksikin.
Vaikka seitsemännessä sinfoniassa voi kuulla niin hitaan osan, scherzon kuin rondonkin karaktereja, Sibeliuksen muotoajattelu kulkee kuitenkin uusia polkuja. Tämän ennennäkemättömän ykseyden tavoittelun juuret ulottuvat aina kolmanteen (1907) ja viidenteen sinfoniaan saakka.
Jo toisessa sinfoniassaan (1902-03) Sibelius linkittää scherzon ja finaalin toisiinsa Beethovenin viidennen sinfonian (1804-08) kaavaa seuraten. Kolmannessa sinfoniassa ei kuitenkaan ole enää kysymys pelkästä sillasta kahden osan välillä, vaan finaalin musiikki kohoaa vähitellen esiin scherzon kuohuista.
Uudistaessaan viidettä sinfoniaansa Sibelius harkitsi jopa hylkäävänsä hitaan osan ja finaalin kokonaisuudessaan ja keskittävänsä sinfonian yhteen kiedottujen sonaattiallegron ja scherzon kokonaisuuteen, jonka alaotsikon hän kaavaili jo muotoon Symphonie in einem Satz. Vaikka säveltäjä tunnetusti päätyi pitäytymään lopulta kolmiosaisessa kokonaismuodossa viidennen sinfonian kohdalla, lienee selvää, että seitsemännen sinfonian muotoratkaisu sai alkuitunsa tässä yhteydessä.
Silti on hyvä muistaa, että seitsemännessä sinfoniassa on kyse paljon muustakin kuin rakenteellisesta innovaatiosta. Sibeliuksen ajattelu on uraauurtavaa myös harmonioiden ja tekstuurin suhteen. Ajatellaan vaikka kuuluisaa pasuunateemaa, jonka kolme ilmentymää peilaavat radikaalisti uudenlaista näkemystä melodian ja säestyksen välisestä suhteesta, soolon kietoutuessa soivaan kudokseen tavalla, joka ennakoi kenties jopa Ligetin 60- ja 70-lukujen tuotantoa.
Sinfonian päätös on yksi kirjallisuuden vaikuttavimpia. Järisyttävää tuttisointua seuraavien tahtien aikana musiikki vaeltaa liki tyhjyyteen, pelkistyen muutamiksi säikeiksi, joiden keskeltä kohoaa lyhyt Valse triste (1903/04) -muistuma. Viimeinen C-duurisointu on mitä eriskummallisin yhdistelmä vaskien hehkua ja hallanpuremia jousia, sinfoninen cliffhanger varsinaisen päätöksen sijaan.
Liekö toista orkesteria, ainakaan Suomen rajojen ulkopuolella, jolla olisi yhtä syvää sidettä Sibeliuksen musiikkiin kuin Lontoon sinfoniaorkesterilla? Vuonna 1904 perustettu orkesteri on esittänyt Sibeliuksen teoksia konserteissaan tähän mennessä yli viisisataa kertaa. LSO on ollut säveltäjän keskeinen puolestapuhuja myös studiossa, alkaen Kajanuksen ensilevytyksistä 1930-luvulla aina Sir Colin Davisin kahteen sinfoniasykliin saakka.
Rattlen Sibelius-sidettä puolestaan vahvisti jo varhain yhteistyö Paavo Berglundin kanssa. Tämä jakoi auliisti asiantuntijuuttaan nuoremman kollegansa kanssa vuosikymmenten ajan synnyttäen herätteitä, joita on saattanut kuulla Rattlen Sibeliuksessa niin Briminghamin kuin Berliinin vuosina. Berliinin filharmonikoiden kaudellaan hän johti sinfoniasyklin kahdesti, mukaan lukien orkesterin ensimmäisen kolmannen sinfonian esityksen vuonna 2010. Niinpä Rattle tuntee Sibeliuksensa läpikotaisin, kuten tämän viikon konserteissa taas saattoi todeta.
Sir Simon Rattle ja Lontoon sinfoniaorkesteri Sibeliuksen seitsemännen sinfonian parissa Barbicanissa keskiviikkona. Kuva: Jari Kallio
Keskiviikon ja torstain konserteissa seitsemäs sinfonia piirtyi mitä elinvoimaisimpana ja idiomaattisimpana. Sinfonian arkkitehtuurin logiikka avautui vastustamattomalla terävyydellä tarjoten mitä syvimmän elämyksen.
Kertakaikkisen tarkasti, kuulaasti ja vaikuttavan jylhästi soiva LSO oli täysin kotonaan sinfonian karussa hurjuudessa. Kumpanakin iltana saatiin kuulla aivan erityisen hieno ja omanlaisensa tulkinta. Keskiviikon päätösnumerona sinfonia soi huumaavan tummanpuhuvana kun taas torstain avauksessa siinä saattoi aistia myös talviauringon säihkeen, tuon Sibeliukselle niin olennaisen kalpean valon tuikkeen.
Hans Abrahamsenin mitä vaikuttavin laulusarja Let me tell you (2012-13) pohjautuu Paul Griffitsin vuonna 2008 julkaistuun romaaniin, joka puolestaan kertoo uudelleen Ofelian tarinan Shakespearen Hamleitista. Sekä romaanin että laulusarjan teksti rakentuu yksinomaan niiden 481 sanan varaan, joita Shakespeare alun perin käytti Ofelian vuorosanoissa.
Kolmeen osaan jakautuva seitsemän laulun sarja säteilee aivan ainutlaatuista valkeaa hehkua ilmentäessään muistojen, tunteiden ja lumen soivia maailmoja. Erinomaisen säästeliäin ja kuulain keinovaroin Abrahamsen rakentaa mitä omaperäisimpiä soivia todellisuuksia, joiden intensiteetissä ja talvisissa sävyissä voi kuulla kaikuja myös Sibeliuksen myöhäisimmästä tuotannosta.
Vaikka Abrahamsenin musiikki on varsin pelkistettyä, sen tarkkaan hiotut yksityiskohdat, ällistyttävät harmoniat sekä alati vaihtuvat tahtilajit ja limittyvät rytmit ovat äärimmäisen ilmaisuvoimaisia. Abrahamsen tapaa kirjoittaa soittimille keskeistä sanottavaa niiden rekisterien äärirajoille, luoden täten kerrassaan kiehtovia sointeja.
Vokaaliosuuksia luonnehtivat samanaikaisesti sekä erinomainen hienovireisyys että valtaisa intensiteetti. Abrahamsenin innoittajana on ollut kanadalainen sopraano Barbara Hannigan, jonka aloitteesta koko teos on saanut syntynsä ja joka lauloi soolo-osuuden nyt myös Barbicanissa.
Keskiviikkoiltaisessa johdantopuheessaan Rattle rinnasti Let me tell youn Gustav Mahlerin musertavan haikeaan jäähyväissinfoniaan Das Lied von der Erdeen (1908-09) sekä Schubert menetyksentäytteiseen Winterreiseen (1827). Vaikka nämä teokset ovat sävelkieleltään varsin etäällä toisistaan, on niiden tematiikassa ja tunnemaailmassa vahvat yhteytensä.
Musiikillisesti Abrahamsenin omintakeisessa tyylissä voi kuulla vaikutteita Ligetiltä, Morton Feldmanilta sekä amerikkalaisilta (ja eurooppalaisilta) minimalisteilta. Hienovireisessä läpikuultavuudessaan Let me tell you onkin esittäjilleen varsin vaativa mutta myös äärimmäisen palkitseva teos.
Kolmesta laulusta muodostuva ensimmäinen osa katsoo menneisyyteen, keskimmäisen osan kaksi laulua nykyisyyteen, kun päätöslaulut taasen tähyävät kohti tulevaisuutta. Ajan käsite on yksi Let me tell youn läpi kulkevia teemoja niin kielellisellä kuin musiikillisellakin tasolla, ilmeten moninaisissa, usein päällekkäisissä harpun ja lyömäsoitinten pulsseissa.
Jouset kirpeät harmoniat kipuavat kimmeltäviin korkeuksiin rekisterien ylärajoille, kun taas puhaltimet ovat avainasemassa sointivärien rakentumisessa. Ilmaisuvoimaisella lauluosuudella on lumoava vaikutus kuulijaansa synnyttäen mitä ainutlaatuisimman elämyksen.
Barbara Hannigan, LSO ja Sir Simon Rattle Barbicanissa. Kuva: Jari Kallio
Hanniganin, LSO:n ja Rattlen hämmästyttävä tulkinta, jossa musiikin verraton nerokkuus sai täysimittaisen toteutuksensa, lukeutuu ehdottomasti vaikuttavimpien musiikillisten kokemusteni joukkoon. Olipa sitten kysymys alati vaihtuvista tahtilajeista, toisista maailmoista kohoavista harmonioista ja sointiväreistä tahi kirkashehkuisesta vokaaliosuudesta, täydellisempää soivaa todellisuutta Let me tell youlle voi tuskin kuvitella. Niin Barbicanin yleisö kuin torstaina paikalla ollut säveltäjäkin elivät tulkinnan mukana täydestä sydämestään.
Carl Nielsenin neljäs sinfonia, Sammumaton, kuultiin torstai-illan konsertin päätöksenä. Tässä ensimmäisen maailmansodan aikana syntyneessä sinfoniassa Nielsen pyrki ilmaisemaan elämänhalun ja optimismin ehtymättömyyttä synkimpienkin varjojen keskellä.
Sibeliuksen tavoin Nielsen oli kiinnostunut myös muodon jatkuvuudesta, jota ilmentäen sinfonian osat linkittyvät yhteen temaattisesti ja seuraavat toisiaan vailla taukoja, attacca subito -esitysohjeen mukaisesti.
Elämänhalun sammumattomuus ilmenee neljännen sinfonian soivassa kaikkeudessa musiikin jatkuvana virtana, jonka vuon kuohut ja törmäykset pitävät kuulijan tiukasti otteessaan alkutahdeilta aina katarttiseen päätökseen saakka.
Neljännen sinfonian voi nähdä myös omanlaisenaan konserttona orkesterille, jossa kaikilta soitinryhmiltä vaaditaan erityistä virtuositeettia. Jousilta Nielsen edellyttää äärimmäistä ketteryyttä, kun taas puhaltimille säveltäjä kirjoittaa varsin laajoja soolo-osuuksia huilun ja oboen pastoraalisävistä aina vaskien sotaisiin fanfaareihin. Kokonaan oma lukunsa on vielä kahden patarumpalin välinen mittelö sinfonian finaalissa, jonka säkenöivä energia on puhdasta soinnin iloa.
LSO ja Sir Simon Rattle Nielsenin neljännen sinfonian harjoituksissa torstaina
Harvassa ovat ne kerrat, jolloin olen saanut kuulla neljännen sinfonian soivan yhtä lumoavana kuin LSO:n ja Rattlen torstain konsertin päätöksessä.
Pidättelemättömässä sointivirrassa syntyneet musiikilliset törmäykset, joita Nielsen tutki edelleen viidennessä sinfoniassaan (1921-22), saivat järisyttävän toteutuksen, kun taas monet pastoraaliset sävyt, jotka ovat äärettömän olennaisia Nielsenin ilmaisussa, huokuivat heleää auvoa, luoden assosiaatioita niin Ralph Vaughan Williamsin kuin Sibeliuksenkin ilmaisuun.
Jousten verraton fuuga finaalin avauksessa kietoi myrskytuulen lailla muut soitinryhmät mukaan liki pelottavan innostavaan riehaansa, jossa riemulla ei tuntunut olevan rajaa. Nigel Thomasin ja Erika Ohmanin patarumpumittelö sinfonian päätöksessä oli vertaansa vailla.
Näiden konserttien ilo tulee säilymään mielissä pitkään.
– Jari Kallio
Lontoon sinfoniaorkesteri
Sir Simon Rattle, kapellimestari
Barbara Hannigan, sopraano
Jean Sibelius: Sinfonia nro. 7 C-duuri, Op. 105 (1924)
Hans Abrahamsen: Let me tell you (2012-13) xsopraanolle ja orkesterille
Carl Nielsen: Sinfonia nro. 4 ”Sammumaton”, Op. 29 (1916)
Ke 09.01.2019, 18.30
To 10.01.2019, 19.30
Barbican Centre, Lontoo
