Säveltäjät eivät aina osaa ilmaista itseään ja tarkoituksiaan nuottipaperilla. Siksi he tarvitsevatkin ediittoreita ja musiikin tulkitsijoita avukseen. Sibelius oli aina huolissaan, oliko puhtaaksikirjoittaja ymmärtänyt oikein hänen käsikirjoitustaan. Kieltämättä virheitä pääsikin usein vahingossa painotuotteeseen saakka. Jean Sibelius Gesamtausgabe julkaisee monumentaalisena sarjana kriittisesti toimitettua laitosta yhteistyössä saksalaisen kustantajan Breitkopf & Härtelin kanssa. Muistan kun sen omistaja Liselotte Sievers kerran vieraili Suomessa. On hieno asia, että hekin haluavat tämän sarjan ja panostavat siihen. Toivotaan, että mahdollisimman monet alkavat soittaa uudesta laitoksesta. Projektia hallinnoi professori Esko Häkli Kansalliskirjastosta ja sen johtajana toimii professori Timo Virtanen. Niinikään toivotaan, että rahoitus jatkuu, kuten on suunniteltu.
Kansalliskirjaston kupolisalissa julkistettiin (13.12.) siis viulu- ja selloteosten nide, jonka toimittaja on Anna Pulkkis. Hän juonsi elegantisti tilaisuuden, jossa kaksi muusikkoa soitti edition teoksia, professori Kaija Saarikettu, viulu ja lehtori Teppo Koivisto, piano. Paikalle olivat saapuneet Suomen merkittävimmät Sibelius-tutkijat ja soittajat. Professorin rouvien hankkiman flyygelin avustuksella kuultiin lyhyitä kappaleita 1910-luvulta, Souvenir, Tanz-Idyllle ja Sonatina (jonka otsakkeesta Sibelius oli epävarma, t.s oliko se sonatiini vai sonaatti), sekä kaksi sangen myöhäistä teosta, liki viimeisiä hänen kynästään: Auf der Heide op. 115 ja Die Glocken op. 115. Viimeksimainitusta Teppo Koivisto kertoi, että pääaihe on sama, jolla Kallion kirkon kelloja soitetaan. Nuoteissa lukee sempre pedale, mikä tehostaa kaikuisaa efektiä. Tosin saattaa olla jossain määrin arvoituksellista, mitä sempre pedale tarkoittaa. Kirjoittihan Beethovenkin sen ohjeeksi Kuutamosonaatin koko ensi osaan – mutta jos niin soittaa, se kuulostaa kamalalta. Gustaf Djupsjöbacka huomautti lisäksi, että lauluissakin on Glocken kaltaista tekstuuria.
Sibeliuksella on moniselitteisiä merkintöjä. Esimerkiksi Kaija Saarikettu kertoi, että yhdestä viulukappaleesta on eri painoksia, joissa sama paikka lukee joko merkinnällä allegro tai larghetto. Kilpailujen tuomaristoissa hän on sitten arvaillut, kumpaa solisti on tarkoittanut. Muistan, miten Sibeliksen varhaisessa pianokvintetossa lukee viimeisen osan esitysohjeena vivace, joka yleensä tarkoittaa hyvin nopeaa. Mutta ei tässä missään tapauksessa: teoksen loppu tulisi mahdottomaksi soittaa. Busoni, jolle teos oli tarkoitettu, ei sitä osaa koskaan soittanutkaan. Lopussa on tosin presto ja siihen pätee mitä Richard Strauss sanoi: Jos näette jossain ohjeen prestissimo, soittakaa vielä kaksi kertaa nopeammin.
Joka tapauksessa Pulkkis heijasti kankaalle yhden tapauksen, jossa kopisti tulkitsi väärin pianon triolikuvion arpeggioksi ja jätti viulun diminuendon pois. Sibelius ei pitänyt tästä ja toi sen esiin jopa päiväkirjassaan. Joka tapauksessa viulukappaleet ovat oma genrensa, karaktäärikappaleita, jotain muuta kuin viulukonsertto. Saarikettu on näitä runsaasti esittänyt, minkä kuuli tulkinnan ja otteen varmuutena. Samoin Koiviston piano-osuudessa. Niteeseen kuuluu myös selloteos Malinconia, mutta sen manuskripti on yksitysomistajan hallussa jossain Keski-Eurooopassa eikä tämä ole suostunut yhteistyöhön ediittorien kanssa. Käsikirjoitusta on yritetty myydä Southebyn huutokaupassa huikella hinnalla, mutta sitä ei ole saatu Suomeen.
Pian sarjassa on tulossa tärkeä opus: 4. sinfonia. Kaikki kapellimestarit eivät tosin vieläkään ole omaksuneet sarjan niteitä johtamistyöhönsä, vaan esittävät omia versioitaan, jotkut jopa parannellen tekstuuria. Siihen nyt ei kuitenkaan pitäisi mennä.
En voi olla lopuksi kertomatta anekdoottina, mitä kuulin pari viikkoa sitten musiikkiseminaarissa Barcelonassa. Klarinetisti Lorenzo Coppolan isoisä soitti Rooma-kvartetissa ja esiintyi myös Sibeliukselle. Hän pelasi myös shakkia maestron kanssa. Olisi kiinnostavaa tietää, näkyykö tuttavuus mitenkään kirjeenvaihdossa.
— Eero Tarasti
